Mun piti parsia mun villasukkaa ihan ensimmäistä kertaa elämässä. Mun mummu on joka joulu ja syntypäväivä kutonut lahjaksi villasukat. Nämä sukat sain muistaakseni toissa jouluna. Koskaan aikaisemmin mun ei oo tarvinnu parsia villasukkia, mutta nyt sitten oli tullut reikä toisen sukan varteen. 

Villasukkaa parsiessa mulla tuli mieleen muistoja mummusta. Mummu kuoli lokakuussa 78 vuotiaana kotonaan. Mummu sairasti syöpää vuoden ajan. Viime kesänä heinäkuussa mummulle tuli keuhkoveritulppa. Ajattelin silloin kun tieto siitä tuli että mummu ei enään selviä, mutta mummu selvisi siitä ja pääsi takaisin kotiin. Mutta veritulppa jätti mummuun jäljen. Mummu ei enään ollut entinen itsensä. Mummu oli paljon huonokuntoisempi. Mummu pystyi kävelemään rollaattorilla ja lyhyitä matkoja ilman rollaattori. Mutta mummu oli todella väsynyt aina kun kävin siellä. 

Ennen kuolemaansa mummu virkistyi ja alkoi hoitamaan kaikenlaisia asioita kuten äidin 50 vuotis syntymäpäiville lahjaa ja joululahjoja kaikille sukulaisille.  Yksi lauantai lokakuussa äiti sitten soitti mulle. Mulla oli sinä lauantaina ollut tarkoitus mennä käymään mummulla ja viemään sille lahja raha äitin lahjaa varten. No äiti kertoi siinä puhelussa että mummu oli koullut todennäköisesti torstai-iltana. Mun täti oli löytänyt sen perjantaina vessan lattialta kuolleena. 

Se tuntui kamalalta tiedolta. En antanut itsellenii oikein alkaa heti suremaan vaan rupesin tekemään kaikkea muuta. Illan aikana sitten annoin itselleni luvan surra. Surin pieniä hetkiä kerrallaan usean päivän ajan. Mulla tulee usein paljon muistoja mieleen mummusta. Mummu oli aina joulu ihminen joten joulun aikaan muistoja tuli useita. Kävin esimerkiksi monena jouluna laittamassa mummulle joulua mummun kanssa samalla kun puistelin matot siellä. 

Joulun aikaan oli outoa kun sain joululahjoja mummulta. Äiti ne oli tosin paketoinut, mutta sisällä olevissa tavaroissa luki mummun käsialalla mun nimi. Se oli musta tosi outoa. Mutta samalla tuli hyvä olo. Sellainen olo että olin ollut tärkeä mummulle. Niin kuin mummukin oli ollut tärkeä mulle. Tommin sairastaessa alku vuonna mummu kyseli usein miten Tommi jakselee ja voi. Siltä sai tukea silloin. 

Hautajaiset olivat marraskuussa. Pieni tilaisuus johon oli kutsuttu vain perhepiiri ja läheisimmät ystävät tulivat sinaustilaisuuteen, mutta muistotilasuus pidettiin vain perhepiirissä. Päivä ennen hautajaisia pelkäsin ihan kamalasti sinne menemistä. Pelkäsin että romahdan. Ajattelin että en jaksa.  

Pelkäsin turhaan. Jaksoin hyvin siunaustilaisuuden ja muistotilaisuuden. Surin ja annoin surun tulla. Tommi oli hyvin mun tukena siellä. Se oli mun vieressä ja välillä se aina katsoi mua. 

On vaikea ajatelle ja käsittää miten toinen ihminen vain katoaa niin ettei koskaan enään voi nähdä. Kuolema on vaikea asia ymmärtää. Onneksi on paljon muistoja ja kuvia mummusta että voi muistella. Muistot eivät onneksi koskaan katoa.