Ajattelin alkuun että taas kirjoitan tästä samasta aiheesta, mutta nämä ajatukset pyörivät koko ajan mielessäni enkä saa niistä rauhaa. Joten koin parhaimmakseni, että kirjoitan siitä tänne ja saan samalla purettua tuntemuksiani. 

Yhdessä postauksessa kerroin esimiehestäni, jota on vaikea lähestyä. Sekä siitä kuinka hän kiihtyy nopeasti ja alkaa syyttelemääm työntekijää virheistä. Eika näe sitä mitä hän itse on tehnyt väärin.  Se puhelin korvaus asia on koko ajan mielen päälläni. Näen silmissäni sen tilanteen ja sen kuinka esimeis alkaa korottamaan ääntään minulle. Näen hänen ilmeensäkin. 

Tänään taas aloin ajattelemaan asiaa, kun töissä taphtui eräs asia. Olin työparina kanssa pesemässä parvekelaseja, kun olin laittamassa erästä lasia kiinni, tippui sädekaihdin alas ja siitä meni muovipala poikki. Kerroin asiakkaalle, että laittaa laskun toimistolle kun se menee vakuutuksesta kerta sen rikoinkin. Ilmoitin esimiehelle viestillä tapahtuneesta. Laitoin siihen näin:

Hei, yritin tavoitella sinua. Minulla meni sädekaihdin rikki Maija Meikäläisellä. Hän aikoi tilata korjaajan ja laittaa laskun toimistolle.

Esimies on nähnyt viestini, mutta ei ole reagoinut siihen millään tavalla. Kun laitoin viestin minua pelotti se miten hän siihen reagoi. Pelkäsin sitä, että hän kiihtyy ja saan kuulla kunniani. Mutta minähän sen vahingossa rikoinkin, joten omastam ielestäi toimin oikein kun ilmoitin esimiehelle asiasta. Enkä toiminut niin että yhätkkiä vaan tulee lasku kaidinkorjaamosta. Se olisi vasta nolo tilanne ollutkin. Nyt kun hän ei ole reagoinit viestiini ollenkaan en tiedä mitä hän ajattelee asiasta. Olisin kuitenkin toivonut jonkunlaista reagtiota. Vaikka vain ok vastausta. 

Sen puhelinkorvauskeskustelun jälkeen olen suorastaa alkanut pelkäämään häntä. Se reagtio miä hänelle tuli vastata minulle kiivaasti oli yllättävä. Keskustelu ei ollut rakentavaa, vaan välillä tuntui kuinka hän olisi kiristänytkin minua. Hänen ilmeensä olivat sellaisia ivallisia. Oikein leveä hymy ja lopuksi kipakka tiuskausu No kysy. 

Kerran aikaisemminkin syksyllä oli sellainen tilanne, että olin työparini kanssa toimistolla ja esimies istui kahvilla joidenkin ukkojen kanssa. Hän tarjosi kahvia ja kävi sitten hakemassa teetä ja sanoi no nyt on tässä teetäki kaikille.myös kofeinitonta teetäkin löytyy. Hänellä oli silloin myös sellainen ivallinen hymy ja koin sen tilateen pilkaksi. Olin nimittäin siinä tilassa ainut joka ei juonut kahvia. Olin siinä tilanteessä kuin en olisi ollutkkaan, mutta koin sen tympeäksi.

Kun olen kirjoittanut tätä teksiä tunteeni ovat ottaneet vallan. Olen itkenyt jo kokenut pelon tunnetta stiiä mitä töissä tulee tapahtumaan. Pelkään mennä töihin. Pelkään esimiestäni. Koen myös kiusantekoa  kun asioista ei ilmoiteta mnulle. ( Jos sitä nyt kiusan teoksi voi nyt edes sanoa) Mutta sellaisena sen koen. Olen myös tyytyväinen että olen nyt ymmärtänyt sen kuinka paljon paremmin asiat olivat kun olin päiväkodissa. Olin henkisesti todella uupunut silloin, mutta minun ei tarvinnut taistella omista oikeuksistani. Vaikka työ on nyt ihan mukavaa, mutta tämä käytös johtajien tasolta ei ole oikein. Olen onneksi puhunut miehelleni asioista, mutta en voi koko aikaa kuitenkaan hänellekkään jankata samoja asioita, koska minuun on päästävä niistä yli.

Tähän yli pääsemiseen olenkin tehnyt polttoharjoitusta. Silloin depressioihoitajalla käydessäni sain vinkin tuosta harjoituksesta ja silloin se ainakin toimi kun tein sitä säännöllisesti ja sitä olenkin nyt pyrkinyt tekemään iltaisin kun menen nukkumaan. En tiedä mihin aikaan päivästä se kuuluisi tehdä, mutta iltaisin nämä asiat erityisesti tulevat mieleeni, joten olen kokenut että illalla se on hyvä tehdä kun saan polttaa ne asiat pois mielestäni ennen kuin alan nukkumaan.

Tulen tästä samasta asiasta kirjoittamaan varmasti monet kerrat, kunnes pääsen yli. 

Onhan mun elämsässä hyviäkin hetkiä, mutta niistä tulee tänne harvemmin kirjoitettua. Jospa saisin niistäkin kirjoitettua tänne.