Maanantai koitti. Menin innolla töihin pitkästä aikaa. Mulla on ollut muutama huonmpi viikko takana ja nyt tänä maananataina tuntui siltä että on mukava mennä töihin. Koin olevani virkeä ja hyvän tuulinen. 

Päivä alkoi hyvin. Menin aikaiseen aamu vuoroon. Etsin aamu lasten kanssa kirjaston kirjoja ja leikin vähän aikaa parin lapsen kanssa. Laitoin aamupalaa ja söin itsekkin leivän. Lähdimme lasten kanssa joulukirkkoon. Kirkossa kaikki meni hyvin. Päiväkodilla ruokailu sujui kivasti. Myös nukkumaan meno sujui lähes täydellisesti. 

Kirkosta tullessa meidän toinen lastentarhaopettajista (Anniina) sanoi minulle ja Tarulle (Taru työnskentelee erityisavustajana ja toimii tällä hetkellä minun ryhmässäni apunani. Taru on tärkeä apu minulle.) että pidetään palaveri kello kaksitoista.

Ajattelin että palveri koskee jotakin tiettyä lasta, joka on mun ryhmässä. 

Palaveriin menin ihan hyvillä mielin. Mulla oli mielessäkin yhdestä lapsesta yksi asia josta olisin voinut puhua. Viime viikolla tapahui yksi asia, jonka takia tämä lapsi oli todennäköisesti pois hoidosta joten olisin siitä puhunut.  Tämä lapsi oli nimittäin lyönyt toista lasta ja siitä lapsen äidille puhuessani äiti näytti kauhistuneelta. Tämä perhe jättää lapsen kotiin aina jos on ollut jotakin hämminkiä hoitopäivän aikana. Tai jotain muuta esim. ei ole kunnolla syönyt. Mutta palveri ei ollutkaan yhtään sellainen kuin olit luullut. 

En muista miten se alkoi, mutta pikku hiljaa minulle alkoi valjeta että kyse on minun työskentelystä. Asioista missä minulla olis parannettavaa, ryhmänhallinta taidoissa ja tiimityöskentelyssä.

Tiedän että minulla on juuri noissa asioissa kehitettävää ja parannettavaa. Mutta se tuntuiu todella pahalta kuulla jonkun muun suusta. Koko keskustelu oli järjestetty sitä varten että mun työtaitoja arvioidaan ja työtapoja. 

Erityisenpahalta tuntui kun Taru kyseenalaisti mun työmotivaatiota. Ne asiat mitä se antoi esimerkiksi siinä keskustelussa oli tapahtunut edellisellä viikolla. Minun mielestäni työmotivaationi on kunnossa. En kai mä muuten niin paljon panostaisi lapsiin. Mutta Tarun mielestä siinä on parannettavaa.

Edelis viikon maanantaina töihin tullessani oli hämminkiä siitä mihin aikaa mun ois pitänyt tulla. Mun työaika oli 9.10-17.10. Mua odotettiin jo töihin klo 9. Mua ärsytti se. En kerennyt edes katsoa vihkoa (Mihin merkataan kaikki tärkeät asiat) taikka lapsilistaa. Meini suoraan eteiseen missä Taru odotti minua, minun ryhmän lasten kanssa. He olivat jo osittain pukeutuneet ulkovaatteisiin. Taru kysyi että tuleeko se Iida tänään hoitoon. Sanoin että en tiedä. En kerennyt katsoa lapsilistaa kun hoputettiin tänne .Sitten yksi lapsi kysyi että mitä pupuilla on tänään. (puput ovat minun pie ryhmäni nimi) Olin kuulemma vastannut että en yhtään tiiä. En yhtään tiiä. Sitä asiaa en muista, mutta todennäköisesti olen niin sanonut. 

 En ollut nukkunut öitä kunnolla enkä oikein jaksanut. En siis ollut täysin työkunnossa. Tiesin asian itsekkin, koska oli miettinyt sairauslomaa jo aikaisemmin, mutta en ollut käynyt hakemassa sitä, koska ajattelin että pääsen tästä jaloilleni ihan itse niillä ohjeilla ja keinoilla mitä olen viimeisen vuoden aikana depressiohoitajalta saanut. 

Keskusteluun tuli mukaan myös esimies. Esimies tuli ja meidän lastentarhanopettaja Anniina alkoi puhumaan mistä me oltiin keskusteltu.Musta tuntui ihan kamalalta kun esimieskin tuli siihen keskustelluun. Sen keskustelun aikana mulla tuli sellainen olo että en osaa mitään kun kuuntelin sitä keskustelua. 

"Aamupiirit sujuu nykyään ihan hyvin."

"Ryhmnähallinta ei toimi"

"Tiimityöskentelytaidot eivät ole kohdallaan. Työ on tiimityötä."

"Kohtaat yksittäisen lapsen hienosti, mutta se ei riitä. Koko ryhmä pitää pystyä hallitsemaan."

" Alku syksyyn nähden on tullut hieman kehitystä, mutta sitä tarvitaan lisää."

Vaikka tuossa oli kehujakin kohtaat yksittäisen lapsen hienosti, ei mun mieleen jäänyt muutakuin että olen täysin paska työntekijä enkä osaa yhtään mitään.

Esimies ehdotti että jos vaihtaisin avustajan tehtäviin vuorohoidon puolelle. Saisin tehdä päivätyötä. 

Mää sanoin että haluaisin jatkaa tässä samassa ryhmässä että voisin kehittyä. Se oli ihan ok, mutta muutosta mun toiminnassa pitäs tapahtua. 

Mää en oo tajunnu että mun työskentely ei oo kohdillaan. Olen aina ajatellut että osaani työni kohtalaisesti. Olen tiennyt kehityskohteeni ja asettanut niitä tiimisopimuksessa tavoitteeksi itselleni. (ryhmänohjaustaidot)  Mutta se ei vissiin riitä. Ainakin sellainen olo mulle tuli. 

Ilalla myös mietin sitä että kuka tämän jutun on laittanut liikeelle. Mää luulen että Taru on ollut asialla. Se on nyt koko syksyn ajan ollut juoruamassa asioista pomolle. Anniina on voinut olla myös toinen tai kaikki mun tiimin työntekijät. En tiiä. Kurjalta vaan tuntuu. Viime vuonnakin parista jutusta tuli tosi isoja asioita, vaikka ne ei oikeesti ollut sellasia. Mutta ne jutut vain paisui ja paisui. Niistä mä oon tainnu kirjoittaa tänne joskus aikaisemmin niin en nyt niitä tässä avaa enempää. Musta tääkin juttu sai ison mittakaavan. Mää ajattlin että siitä ois voitu puhua ilman sitä esimiestä, vaikka tiimissä. Mutta siitä tehtiin iso asia. Tokihan se on iso asia kun en osaa tehdä työtäni. En selvästikkään kelpaa alalle. Olenhan jo aikaisemminkin miettinyt alan vaihtoa. Mutta se on jäänyt miettimis asteelle.

MiIetin myös sitä miksi mulla jatkettiin sopimusta viime kevään vuodeksi eteenpäin jos mun työnjälki ei miellytä. Kyllähän ne muut tiesi jo silloin mun työnjäljen ja tyylin. Mua ihmetyttää se. 

Nyt mää oon kuitenkin päättänyt tai päätin oikeastaan jo syksyllä että en kysy jatkoa enään keväällä mun sopimukselle ja nyt näyttää että jos muuttaisin meiltäni niin ei mun sopimusta edes jatkettaisiin.