Olen muistellut viimeaikoina paljon omaa lapsuuttani. Sen hyviä ja huonoja puolia. Välillä on tuntunut että niitä huonoja asioita on tapahtunut paljon enemmän kuin hyviä. Mutta se taitaa olla niin että ne huonot muistaa paljon paremmin kuin ne hyvät.

Kuten te tiedätte olen ollut koulukiusattuna melkein koko peruskoulun ajan. Välillä on ollut vuosia  jolloin ei ole kiusattu.Ensimmäisen kerran kun mä loukkaanuin jostakin oli silloin kun olin eskarissa.Oli mun syntymäpäivät ja yksi mun vieras sano mua vauvaksi ja mä suutuin siitä. Seuraavana päivänä se pyysi sitten multa anteeksi ku äiti niin käski. Nyt kun jälkeenpäin miettii asia on ollut mitätön. Siinä iässä lapset sanovat toisilleen asioita jotka luokkaavat. Siinä iässä ollaan ajattelemattmia ja julmia toisia kohtaan. Voiko niin edes sanoa. : ) Eka luokalla se sama ihminen sanoi mua turpellivauvaksi ja sanoi että mun siskot ei osaa hiihtää, sekä se sanoi siitä kun mä tärryytin jalkaa ja se myös matki mua.l MÄ kerroin siitä äitille ja illalla kun iskä tuli töistä kotia me mentiin sinne niille kotia selvittämään sitä asiaa. Me seistiin nitten etreisessä ja niitten äiti tavallaan johti sitä selvittelyä.Se sitten pyysi anteeksi lopulta ja me käteltiin asia selvitetyksi.

Kolmosella yks meidän luokalta oli varmaan ihastunu muhun. Nyt kun jälkeen päin sitä kaikkea miettiin, niin voi se olla ehkä niin. Iten en silloin sitä tajunnu, mutta meidän luokalla olevat pari tyttöä sano mulle sittä että  Pekka tykkää susta. Ite mä mujistan nyt jälkeenpäin että aina kun me tarkisteettin tehtäviä ja se sanoi mua enne niin se aina sano sitten että mä sanon seurtaavan vastauksen. Meillä oli mysö sillin sellaine viikkopäiväkirja, johon jokainen sai kirjoittaa biikon ajan omia tekemisiäänja perjanteaina sai sitten lukea sen kaikille ääneen. Se anto mulle sen päiväkirjankin. Pikkujouluna sen antamassa joulukortissa n: nät oli kiinni toisissaan niin se sano että siinä on kaks n:ää vaikka se näyttä äihan m: ältä.