Olen kirjoittanut kirjaa aika kauan. Eikä se ole vieläkään valmis. Jos nyt saan sitä koskaan valmiiksi tai edes julkaisuksi. Mutta ajattelin kuitenkin laittaa tänne pätkiä siitä. Tässä on varmaan paljon kirjoitus virheitä. En kuvaa asioita näissä pätkisssä oikeastaan yhtään. Muuten tästä olisi tullut kilometrin mittainen eikä kukaan olisi jaksanut lukea tätä.   Kertokaahan kommenttia. Risuja ja ruusuja-

Haluaisin kertoa hieman omasta elämästäni. Kouluajastani, kouluajastani jonka haluaisin unohtaa. Kaikki paha alkoi siitä kun aloitin koulun.  Sen aikaisista kokemuksista en ole selvinnyt vieläkään. Nyt haluan kertoa siitä teille.

Alaluokilla se alkoi. Se oli pientä. Mitään sanomatonta lasten pientä härnäämistä. Minusta se tuntui jo silloinkin pahalta. Jostakusta toisesta se ei ole mitään, mutta minulle se oli tosi iso asia. Alaluokan kokemukset olivat pieni asioita kuudennelta luokalta alkaneesta helvetistä. Olin todella arka lapsi.

2000- luvun alussa aloitin pienessä koulussa. Koulussa oli alla 100 oppilasta. Meidän luokallamme oli 18 oppilasta. Yhdeksän tyttöä ja yhdeksän poikaa.  Meidän opettajamme asui kotimme lähellä.  Äitini saattoi monesti jutella hänen kanssaan jos hän tuli jossakin vastaan. Tämän opettajan poika oli samalla luokalla kanssani.  Ensimmäiset kuukaudet koulussa olivat mukavia. Mutta sitten se alkoi, pikku hiljaa. Muistan kun ensimmäisen kerran minua haukuttiin. Se tapahtui syntymäpäivilläni, kotonani. Minua sanottiin vauvaksi. Se on pieni sana, mutta seitsemän vuotiaasta arasta tytöstä se tuntui pahalta.  Sen jälkeen kun tämä samalla luokallani ollut tyttö Liisa, oli sanonut minua ensimmäisen kerran vauvaksi, ajattelin että se loppuisi siihen. Kuten äitini sanoi että ei kannata kaikesta välittää. Kerroin samana iltana asiasta äidilleni.  Olin koulussa normaalista. Pidin koulun käynnistä. Muutamia viikkoja vieri ja sitten taas minua sanottiin vauvaksi. Ja siitä se kaikki sitten alkoi. Vauva sanaa käytettiin usein. Sillä nimellä alkoi kiusaamiseni. Ensimmäisen luokan lopulla kerroin asiasta vanhemmilleni ja äitini ja kiusaajani äiti selvittivät asiaa kiusaajani pihalla. Se sitten loppui siihen. Kesän leikimme kuten ennenkin. Asuin kiusaajani kanssa saman tien varressa ja vanhempamme olivat kavereita. Liisa oli silloin paras kaverini.

Toisella luokalla kiusaaminen jatkui. Luokallemme tuli uusi oppilas. Tyttö nimeltään Eimi. Hän muutti saman tien varteen missä me asuimme.  Hän tutuistui Liisaan ja heistä tuli hyviä kavereita. Liisa ja Eimi olivat tuolloin ainoita kavereitani, jos heitä nyt kavereiksi voi sanoa. Vietin heidän kanssan paljon aikaa, mutta kiusaamien kuitenkin jatkui.

Kiusaaminen ei ollut silloin jatkuvaan. Se oli satunnaista ja pientä verrattanu siihen mitä oli tulossa vastaan. Liisa haukkui minua silloin tällöin vauvaksi, mutta olimme kuitenkin jonkunlaisia kavereita. Alku talvesta olin menossa Liisan ja Eimin kanssa kotiin erästä oikoreittiä. Menin suksilla ja Liisa ja Eimi pyörällä.  Kotiin ei ollut enää pitkä matka. Pysähdyimme. En muista enää miksi. Liisa sanoi minua turpellelli vauvaksi, jonka jälkeen hän jatkoi ilkeään sävyyn puhumista siskoistani. En välittänyt asiasta vaan painoin sen villasella. Muutama päivä sen jälkeen menin koulun jälkeen leikkimään Eimin kotiin Eimin ja Liisan kanssa. Eimi oli yksin kotona. Eimi ja Liisa olivat siellä kun menin sinne. He olivat sulatelleet karkkeja ja niitä ne heiluttivat edessäni. En tarkkaan muista mitä he sanoivat, mutta he haukkuivat minua edelleen vauvaksi ja turpellivauvaksi. Sen muista hyvin  Oli muitakin haukkuma sanoja ja he myös matkivatkin minua.Lähdin kotiin sieltä aika nopsaan. Kerroin äidilleni siitä. Äitini otti asian puheeksi isäni kanssa kun isäni tuli töistä kotiin. Lähdimme isäni kanssa selvittämään sitä Liisan kotiin. Eimi ja Liisa olivat silloin Liisan pihalla. Liisan äiti huomasi minut ja isäni. Hän tuli terassille ja huikkasi jotakin. Eimi lähti aika nopeasti pihasta. Isäni kävi sanomassa jotain Liisan äidille ja Liisan äiti käski Liisan sisälle samalla hän huusi Eimiä, mutta Eimi oli jo kerennyt mennä. Isäni kertoi tapahtuneesta Liisan äidille ja minäkin kerroin jotain. Muistan kuinka minua pelotti seisoa siinä eteisessä. Lopulta Liisa pyysi anteeksi.  Tai oikeastaan vain kätteli. Sinä vuonna minua ei enää kiusattu. Pelkäsin kuitenkin koko ajan että minua aletaan taas sanomaan vauvaksi. Pelko kiusaamisesta ei kadonnut kuitenkaan minnekkään. Luulen että vanhempani kertoivat asiasta koululle.

Kolmannella luokalla minua ei kiusattu. Minulla vaihtui opettaja ja hän tiesi siitä että minua on kiusattu. Kerran hän pyysi minut askartelu varastoon ja kyseli kiusaamisesta ja siitä että onko minua nyt kiusattu.  Tämä oli ainut vuosi alakoulussa kun minua ei kiusattu millään tavalla. En muista kolmannelta luokalta ainuttakaan asiaa mikä olisi negatiivinen. Mutta tämän vuoden jälkeen kaikki taas muuttui. Koko lukuvuoden ajan kuitenkin jälkeen kerran pelkäsin kiusatuksi tulemista.

Neljännellä luokalla ensimmäinen ikävempi asia joka tuli oli kun kerran liikunta tunnilla. Pelasimme viitosluokkalaisten kanssa jalkapalloa. Olimme vain tyttöjen kesken. Minut valittiin viimeisenä joukkueeseen. Niin oli kyllä aina tapahtunut, mutta nyt olin ainut nuorempi viitos luokkalaisten joukkueessa. Kaksi tyttöä jutteli maalilla.  Toinen näistä viitos luokkalaisita tuli sitten luokseni ja sanoi etkö osaa puhua, mutta olin kuin en olisi kuullutkaan koko asiaa.  Se jäi sikseen, mutta sen jälkeen alkoi taas se että joku omalta luokaltani kiusasi minua.

Meidän luokalle oli tullut uusi poika, Joel. Oli musiikin tunti. Se oli päivän viimeinen tunti. Törmäsin vahingossa Santtuun. En mitenkään pahasta sillä lailla että vähäsen osui. Pyysin anteeksi sitä. Santtun äiti oli opettanut minua ensimmäisen ja toisen luokan ajan.  Mutta Santtu ei antanut asian olla. Hän, Joel ja eräs kolmas luokallani oleva poika Juho päättivät sitten pelotella minua. Jotenkin tiesin että jotain tulee tapahtumaan. Puin ulkovaatteet nopeasti päälleni, mutta pojatkin pukivat. Menin nopeasti pyörälleni. Pojat tulivat perässä. Minua pelotti. Pelkäsin sitä mitä tulisi tapahtumaan. Kiersin eri kohdata pyörätielle siitä mistä en ollut koskaan aikaisemmin mennyt. Ajattelin että kerkeisin pois ennen kuin he saavuttavat minut. Mutta niin ei käynyt. Pyöräni takapyörä tipahti sillallta enkä saanut sitä ylös. Santtu ja Joel olivat ihan vieressäni. He puhuivat ilkeään sävyyn jotakin törmäyksestäni ja Joel käskivät minun pyytää anteeksi. Santtu piteli päätään alhaalla ja näytteli itkevää.  En sanonut mitään vaan jatkoin pyörän takarenkaan nostamista. Juho tuli siihen ja sanoi mikä täällä on homman nimi. Juho auttoi minua siirtämään minua pyörän pyörätielle. Lähin nopeasti pyöräilemään kotiin. Joel huusi perääni kana kana kana.  Silloin jotenkin tiesin että Joel ei lopettaisi. Niinhän siinä sitten kävikin. Joel sanoi minua kanaksi ja kampitteli. Alkuun Santtukin oli mukana. Santtu seisoi hiljaa vieressä. Jossain vaiheessa Joel tuli aina yksin ja haukkui minua. Joel saattoi monesti tulla lähelleni ja kaatua tahallaan ja sanoa että sinä tönäisit. Joskus Joel töni ja pukki minua.  Muistan yhden kerran kun eräs luokallani oleva tyttö sanoi Joelille tässä tilanteessa että eihän se ollut lähelläkään.  Tätä jatkui koko vuoden. Loppu keväästä muista yhden tilanteen kun Joel hakkui minua ja eräs tyttö luokaltani sanoi sille että rakkaudesta se hevonenkin potkii.  En koskaan kertonut tästä kenellekään. Kiusaaminen oli silloin joka päiväistä.  Pelkäsin sitä Minulla ei ollut  Koulu aikana kunnon kavereita.  Tähän aikaan en enää viettänyt aikaa Liisan ja Eimin kanssa ollenkaan.  Se oikeastaan loppui jo silloin toisen luokan lopussa.

Viidennellä luokalla Joel jatkoi satunnaisesti minun kiusaamistani samalla tavalla.  En silloinkaan puhunut asiasta kenellekään.  Muistan joulun. Odotin kovasti joululoman alkua ja uuden vuoden aikaan pelkäsin koulun alkua. Pelkäsin sitä että Joel aloittaa taas kiusaamaan. Niinhän siinä sitten taas kävikin, mutta kevään aikana Joel kiusasi vähemmän ja se sitten ihan loppukeväästä loppuikin kokonaan. Olin kuin en olisi huomannutkaan sitä kiusaamista silloin. En muista mistä olin kuullut että siitä ei kannata välittää. Ja niin teinkin. Silloin ajattelin että se olisi voinut olla syy siihen että Joel vihdoin lopetti kiusaamisen.

Kun kuuden luokka alkoi. Kaikki sujui hyvin. Ensimmäiset kuukauden koulussa nautin siitä kun en ollut kiusattunu. Lokakuun loppu puolella Liisa, Eimi ja Ilona aloittivat minun kiusaamisen. Alkuun se tapahtui ennen Enlannin tunteja. Olimme samassa ryhmässä ja he olivat ainoat tytöt siinä lisäkseni. He puhuivat alkuun isästäni ilkeään sävyyn. Ilona asui samalla suunnalla kuin minä, Liisa ja Eimi. Jossakin vaiheessa kiusaaminen sitten muuttui paljon rajummaksi.  Ilona rupesi haukkumaan minua huoraksi. Minusta tuntui että Eimi ohjaili koko hommaa. Eimi ja Liisa eivät niinkään kiusanneet, mutta Ilona oli se joka sitä teki. Eimi ja Liisa olivat koko ajan vieressä ja hiljaa. Ilona saattoi löydä, potkia, töniä, pukkia ja haukkuja. Jonkun ajan kuluttuja heidän joukkoonsa liittyi Sonja ja Iida. Sonja oli kiusaamisessa mukana pahemmin kuin Iida. Yhdessä välissä kuudennella luokalla Iida oli ollut paras kaverini.  Sonjakin löi, töni, potki ja kampitti.  Kiusaamista tapahtui joillakin oppi tunneilla ihan opettajan silmien alla, välitunneilla ja koulumatkoilla. Myöskin koulun retkillä.

Käsityön opettaja ei välittänyt asiasta millään tavalla. Se saattoi monesti seisoa vieressäni ja sanoin monesti kiusaajilleni että lopettaa. Mutta tämä opettaja ei puuttunut siihen millään tavalla. Olen inhonnut tätä opettajaa siitä lähtien enkä vielä nyt aikuisenakaan pidä hänestä. Vaikka olen joutunut olemaan tekemisissä hänen kanssaan monesti.  Kun kiusaajani huomasivat että tämä opettaja ei välittänyt. He aloittivat kiusaamaan liikunta tunneilla. Liikunnan opettaja puuttui siihen ja he eivät enää niillä tunneilla kiusanneet minua. Tästä opettajasta pidin todella paljon ja pidän edelleen.  Seuraavaksi minua alettiin kiusaamaan myös englannin tunnilla. Enlannnin opettaja puuttui siihen. Hän ei tosin ottanut kaikkia oppilaita puhutteluun mutta osan. Tästäkin opettajasta pidin. Tämän jälkeen minua kiusattiin vain käsityöntunneilla, välitunneilla ja koulumatkoilla. En edelleenkään tajua miksei se käsityönopettaja puuttunut asiaan millään tavalla vaikka sekin näki kaiken ja vielä paremmin kuin liikunnan ja Englannin opettajani. Haluaisin tietää miksi?

Kiusaaminen oli rajua. Koko luokka tiesi siitä. Santtunkin sanoi monesti jotain ilkeää ja matki minua.  Kaikista mieleen painuvin asian jonka Santtu sanoi, oli että ”se on vain kasa ilmaa.” Samalla Santtu liikutteli käsiään ilmassa. Mitätöinti on yksi pahimmista asioista joita koin. Haukkuminen oli mielestäni pieni asia sen rinnalla. Pukkiminen, töniminen ja lyöminen kuitenkin tuntui silloin kaikista pahimmalta asialta ja sitä pelkäsin eniten. Sitäkin tapahtui joka päivä. Se sattui eniten ja sain usein mustelmia. Mutta nyt kun nuorena aikuisena miettii niin se mitätöinti oli kauheinta mitä tapahtui. Lapsena sitä ei niin ajatellut. Pelkäsin eniten sitä fyysistä väkivaltaa.

Kerran kuudennella luokalla päätin kertoa kiusaamisesta opettajalleni. Minun piti kertoa siitä mutta pyysinkin sitten matikan tukiopetusta. Tuki opetuksessa oli tarkoitus kertoa, mutta en sittenkään uskaltanut. Kului muutamia viikkoja kun jälleen kerran perjantaina kun päästiin koulusta kotiin. Liisa, Eimi ja Ilona tulivat perässäni kotiin ja haukkuivat ja yrittivät kaataa minut kun ajoin pyörällä. Silloin jokin sai ajatukseni siihen että maanantaina kertoisin opettajalleni vaikka mitä tapahtuisi. Koko viikonlopun ajan mietin miten siitä kertoisin.  Menin seisomaan rimpuilutelineeseen. Kun opettajani tuli pyörällä siihen. Menin hänen luokseen sanoi että haluaisin kertoa jotain. Opettaja kysyi että kerronko tässä vai mennäänkö sisälle juttelemaan. Sanoi että sisälle. Istuin opettajien pukuhuoneen tuolille ja aloitin. Tää koskee perjantaita tai oikeastaan koko vuotta. Kerroin että mua on kiusattu koko vuosi. Opettaja sanoi että selvitellään asiaa kun tunnit alkavat.

Tunti alkoi. Opettaja sanoi Eimi, ilona, Liisa, Sonja ja Miisa tulkaa opettajan huoneeseen. Sekä hän pyysi minuakin. Opettaja pyysi Miisan. Hän oli muistanut väärän oppilaan. Muille oppilaille hän jakoi aiheen mistä aloittaa kirjoittamaan ainetta.

Opettajan huoneessa opetta kyseli kiusaajiltani että tietävätkö he miksi heidät on kutsuttu sinne. He sanoivat että eivät tienneet. Lopulta Ilona tunnusti että on kiusannut minua.  Jossain vaiheessa opettaja kysyi miten Miisa tähän kaikkeen liittyi kun Miisassa ei puhuttu mitään. Sanoi että olin sanonut että Iida. Miisa meni luokkaan ja Iida tuli opettajan huoneeseen. Iida oli heti että miksi minut on tänne käsketty ja että hän ei tiedä asiasta mitään.  Lopulta asia oli käsitelty. Liisan, Eimin, Ilonan, Sonjan Ja Iidan piti ensin pyytää anteeksi. Annoin heille anteeksi siinä tilanteessa. Sitten opettaja käski minunkin pyytää anteeksi. Pyysin anteeksi, mutta mietin että miksi? Miksi minunkin täytyi pyytää anteeksi?  Tuliko opettajalle parempi mieli kun kaikki pyysi anteeksi? Vai olinko minäkin tehnyt jotain väärää? En ymmäränyt sitä enkä käsitä sitä vielä nytkään. En mielestäni ollut tehnyt mitään väärää. En ollut kiusannut ketään.  Onko se joku tapa että kiusattukin pyytää anteeksi?

Kotiin laitettiin kirjeet joissa kiusaajat ja minä kerroimme omin sanoin tapahtumista.

Kiusaaminen ei loppunut siihen. Se vaan muutti muotoaan. En enää kertonut kiusaamisesta kenellekään. Siinä vaiheessa ajattelin että ei se mitään auttaisi kun ei auttanut viimeksikään. Joten kestin sitä vielä loppukevään. Kiusaaminen jatkui Ilonan osalta koko ylä-asteen ajan ja vielä ammattikoulu aikanakin koulumatkalla. Kuljimme silloin samalla linja-autolla kouluun toiselle paikkakunnalle.