Odotettu päivä koitti. Tommi laittoi viestiä että se kotiutetaan tänään. Olin ihan innoissani  siitä. Samalla pelkäsin tulevaa. Kuinka vaikeaa ja raskasta on kun jalka ei toimi. 

Koko päivän ajan odotin Tommita. Tommi tuli ilta junalla veljensä kanssa, joten minulla oli aikaa tehdä jotakin muutakin. Menin käymään äitini puolen mummulla. Käväsin siellä. Mummullakin on munasarja syöpä joka on levinnyt laajalti, joten syövästä sielläkin sai puhua.

Olisin toki voinut mennä kotiinkin, mutta olen sairauslomalla kaksi viikkoa enkä ole äidilleni puhunut siitä mitään. En vain halua että äitini kuulee sairastamisestani ja loppuun palamisestani.

Tommi tuli. Menin alaovelle vastaan. Tommi käveli kepeillä ja sitä piti avustaa riisuitumisessa ja vähän kaikessa muussakin. Olin raivoissani. Sisälläni kiehui iso kasa vihaa. En osannut hallita omaa suuttamistani ja mökötin Tommille.

Ajattelin että tulevasta tulee kovin vaikeaa kun Tommia pitää auttaa vähän joka asiassa. Tuntui siltä että en itse jaksa.

Illalla nukkumaan mennessä olin edelleen raivoissani. En puhunut Tommille oikein mitään. Minua itketti, mutta pidättelin itkuani. Puristelin sängyssä nyrkkejä yhteen hillitäkseni vihan tunnetta. Tommi puhui jotakin ja vastasin aina muutamalla sanalla kiukkuisesti.

yhtäkkiä Tommi otti kädestäni kiinni ja alkoi itkeä.

" Älä ole mulle vihainen. Ootko sä mulla vihainen. Mua pelotti että mää kuolen. Mää pelkäsin että se oli mun viimeinen kerta kun lähdin täältä enkä tuu enään takaisin. "

Muakin alkoi itkettämään. Kaikki se turhautuminen, pelko ja viha purkautui ulos meiltä molemmilta. En ollut tiennyt että Tommi oli ajatellut noin. Minä olin itse laittanut ne ajatukset itseltäni sivuun enkä ollut ajatellu niin, vaikka se oli käynyt välillä mielessäni että mitä jos tommi ei selviäkkään.

Olo helpottui kun saimme puhuttua tunne kuohusta. Tuntui paljon kevyemmältä.

Kotiin paluun paras asia oli se että sai tunteet purettua luotettavassa seurassa. Vaikka päivä olikin muuten ollut ihan perseestä.