Taas kerran tässä on tekstiä tosi monelta eri kerralta. 

Mua ahdistaa nyt paljon olla töissä, Varsinkin kun joudun kohtaamaan erään lapsien isän. Tää isä on mun äidin serkku. Mä en tiiä et tietääkö tää isä sitä.Mä en muista et oonko aikaisemmin tänne kirjoittanut siitä kun kävin kaverin kanssa pari kuukautta sitten baarissa ja tää isä oli siellä. Se moikkas mua siellä alku illasta ja loppu illasta ku mä tanssin kaverin kanssa niin tää tarttu mua kädestä ja veti mua sinne sen tykö. Mä sit vähän aikaa tanssin siinä ja sit se tarttui mua kaulasta kiinni ja tuli ihan mun viereen ja sanoi jotakin. Mä en sana tarkkaan kuullu mitä se sanoi mutta mä kuulin tarkasti sen et se sanoi rokeutta. Sit se saattoi sanoa et sä oon ihan hyvä tyttö, mutta siitä mä en oo täysin varma. Mähän itkin vaikka kuinka kauan silloin aamulla ku tulin kotia just tätä mitä se sanoi. Mä en siellä baarissa sitä niin heti ajatellut vaikka kävi se vähän mielssä sielläkin, mutta mulla oli kavereiden kanssa siellä hauskaa niin se unohtui nopeasti.Mut kotona se tuli sitten mieleen. Mä mietin sitä silloin et en oo sopiva tolle alalle ja kaikkea sitä et mä en oo tarpeeksi hyvä. Mä mietin sitä vielä seuraavana päivänäkin ja melkeen joka päivä ku mä menin töihin, vaikka olinkin eri yksikössä kuukauden verran sen jälkeen. Sit mä aloin jo unohtaan tän mitä se sanoi, mut sitten mun piti mennä takasi sinne mun omaan yksikköön. Mä pelkäsin tosi paljon tän isän kohtaamista. Mua ahdisti se kohtaaminen.  Ahditaa edelleenkin. Tosin en oo kohdannut sitä kun pari kertaa sen jälkeen. Mut se ahdistaa ihan helvetisti. 

Nytki mä itken ku mä kirjoitan tätä. Mä haluisin vaan päästä tän ahdistuksen yli. Mut mä en tiiä et miten. Mä en oo kertonu tästä mitään kellekkään. Vaikka voisinhan mä töissä tästä puhua, mutta mua jotenkni pelottaa ajatus siitä et mun pitäs puhua siitä työkavereille tai pomolle. Siellä baarissaki kun mun kaveri kysy et kuka se oli mä vaan sanoin et se on mun sukulainen. Mä en kertonu sille et mua rupes ahdistaan, vaikka yhessä välissä oli työläs homma pysyä hyvätuulisena, kun itku oli lähellä.

No nyt ei enään ole pariin kertaan ahdistanut kohdata tätä asiakasta. Mä jopa yks kerta sanoin mun työkaverille että mua ahdistaa mennä kertoon tälle isälle sen lasten päivästä. Tää työkaveri sit kysyi et miks ja mä vaan et en tiiä. Vaikka mä tiesin mut kehdannut kertoa sitä sille. Nytkyn olen jälkeenpäin miettinyt niin varmaan on tätä isääkin jollakin tavalla ahdistanut tai hävettänyt se mitä silloin tapahtui, vaikka tosin ei mitään oikeastaan tapahtunut, mutta kuitenkin. Eka kerran ku mä näin sen tän tapahtuman jälkeen niin se katsoi mua pitkään silmiin mitä se ei oo normaalisti tehnyt eikä puhunu siihen lasten päälle niin kuin se yleensä tekee. Ehkä siitäkin se tuntui joltakin. Mut mua se silloin ahdisti ja jopa hieman pelottikin kohdata se ekan kerran. Mutta onneksi nyt ainakin tuntuu siltä että siitä ahdistuksen tunteesta oon alkanu pääsemään jollakin tavalla eroon.

Viime aikoina musta on töissä alkanut tuntua siltä että muhun ei aina luoteta. Tai en mä tiiä et onko se sitä mut jotakin vaan on ahdistanut ja mä oon ajatellut sitä ettei mulle aina oo kerrottu kaikesta mistä muille on kerrottu. Jotenkin mulla on ollut välillä ulkopuolinen olo. Mua ärsyttäny se että mä oon aina ollu vaihtamassa vaippoja ja laittamassa sänkyjä ja nukuttamssa. Sitä samaa se oli päivästä toiseen. Enkä mä enään jaksanu sitä. Mä jopa kirosin siellä vessassa itsekseni melkein joka päivä yhteen väliin. Se kiroilu ei tosin mitenkään auttanut mua samalta musta tuntui sen jälkeenkiin. Ois varmaan pitäny kirota ihan ääneen niin että kaikki ois kuullu, mutta eipä se ois tosin hyödyttäny mua yhtään.

Mulla on aina väillä ollut sellaisia kausia ettei huvitas mennä töihin ja ylipäätänsä nähä niitä ihmisiä siellä.Nyt se kausi alkaa taas väistyä sivuun. Mutta kohta sellainen kausi tulee taas uudestaan. Ne on kestäny mulla muutaman viikon aina kerrallaan ja sitten on taas ollt muutaman viikon väli ja se on tullut taas uudestaan. Mistähän tollanen johtuu.

Mä olin yks ilta baarissa yhen kaverin kanssa tai mä tuppauduin siihen seuraan. Mä tiesin tasan tarkkaan et se on menossa joidenkin sen kavereiden kanssa juhliin ja mulla on ollu muutaman viikon aikana sellanen tunne et mä haluun juhliin. Mäs it kysyin tältä kaverilta et haluisko se lähtä käymään jossakin.. Mä aattelin et se vastaa ettei se pääse, mut se vastaski et ne on porukalla menossa et mä voin tulla mukaan jos haluun. Mä menin sinne sitten ja alkuukin oli ihan kivaa, mut sit tuli sellanen yksinäisyyden tunne. Sitä kesti jonkun aikaa. Mä olin isossa porukassa mut mä en puhunu kenenkään kanssa. Mutta siihen sitten tuli onneksi joitakin muista ja yks tyttö rupes jutteleen mulle ja mä olin sit loppu illan sen kanssa. Mulla oli kuitekin loppujen lopuksi hyvä ilta. Mä tosin olin ihan tööt. En mä muuten ois sen tytön kans siellä liikkunu ja sen kavereiden. Mut mulla oli mukavaa ja se oli sen illan tarkotuskin.

Huomenna mun ois tarkoitus mennä käymään Kokolassa äitin kanssa. Mukavaa vaihtelua tälle vaan kotosalle olemiselle. Ens viikolla mulla ois lääkäri aika toiselle paikkakunnalle. Mä saan ehkä kyydin sinne äitiltä, mut tää sisko kenen kanssa mä en oo väleissä tulis luultavasti mukaan ja mä en tiiä et miten me tultas toimeen. Tää vaivakaan ei enään niin kovasti vaivaa et oon miettiny et voisin perua sen ajan.Mut jos se tulee takasi se vaiva niin mä mietin et ois se ihan hyvä käydä näyttämässä. Nyt se ei enään tunnu ku joskis harvoin kun jalka on suorassa. Niin mä mietin et mä maksan ihan turhaan sen hinnan mitä se tulee maksamaan. Ehkä mä oon järkevä ja perun sen ajan kun ei se enään niin jatkuvasti vaivaa. Ja jos se vaan johtuukin rasituksesta. 

Väillä musta on tuntunut yksinäiseltä. Mun elämä toistaa päivästä päivään samaa kavaa. Enkä mä tutustu uusiin ihmisiin enkä mä saa niitä kavereita. Mä en vaan osaa puhua kellekkään mirään niin että muhun tutustus paremmin. Tää kaikki varmaan johtuu siitä et mä pelkään alkaa luottamaan toisiin. Mä pelkään et ne käyttää sitä tietoa musta hyväkseen mitä mä niille itsestäni kerron. Mä en vaan uskalla luottaa muihin. Mun tosissaan ruveta tekeen tälle asialla jotakin tai mä oon kohta ihan yksin. Eihän mulla niitä kavereita oikeastaan ooku ku kaks mut en mä tiiä et pitääkö ne mua niitten kaverina mut mä pidän niitä mun kavereina. Tuttuvia mulla on jonkin verran mutta en mä niitten kans oo tekemisissä juuri ollenkaan.Mun elämä on yks toikkosta. Mä kaipaisin jotakin muutakin tähän kun vaan tätä samaa vanhaa.Mä haluisin elää mut mä en uskalla. Mä en uskalla ottaa riskejä ja antaa vaan mennä. Mä monesti kuvittelen et mä oisin tehny jotakin mitä siinä tilanteessa ois voinu tehä. Esim. puhunu jollekkin jotakin, kun ois ollu mahdollisuus tutusuta johonkin, mut tosiasiassa mä oon seisoni siinä ihan hiljaa sanomatta mitään.

Tää on nyt välillä aika sekavaa teksiä. Mun piti taas putkaa tätä mun ahsitusta ja alakuloa jonnekkin. Toivottavasti mulla ei oo paljon kirjoitusvirheitä. Mä en jaksanu alkaa oikolukeen tätä. Mä oon joka ikinen kertä kui oon tänne tähän tekstii jotakin kirjoitanut niin mä oon itkeny samalla. Niin niitä virheitä voi olla vaikka kuinka paljon.