sunnuntai, 19. tammikuu 2020

Masennuslääke

Mulle määrättiin viime vuonna masennuslääke citalopram 10 mg. En aloittanut sitä silloin. Hain sen kylläkni apteekista, mutta en uskaltanut aloittaa sitä. Pelkäsin siitä aiheutuvia sivuvaikutuksia. 

Nyt kun olen taas kokenut uupumisen oireita ja oireistani kun olen puhunut depressiohoitajalle hän kehoitti  minua aloittamaan masennuslääkityksen. Aluksi olin sitä vastaan, mutta eilen sitten päätin ja otin ensimmäisen pillerin. Pelkäksin niitä haittavaikutuksia todella paljon ja kuvittelin niitä sitten tulleenkin minulle. Minusta tuntui että minua olisi huimannut ja tehnyt pahaa. Luulen että kuvittelin sen koska pelkäsin oireita todella paljon. 

Ensimmäinen pilleri ei vielä tuntunut missään. Mutta yöllä näin omituista unta. Minusta myös tuntui että olisin nukkunut hyvin koko yön ajan. Mikä tuntui todella mukavalta kun sellaista yötä ei ole ollut pitkään aikaan. Joulukuussa viimeksi vahvan 3 mg melatoniinin avulla. Olen kuitenkin ollut koko viikonlopun ajan todella väsynyt.  

Saapa nähdä kuinka kauan syön lääkettä ja muistanko ottaa sitä säännöllisesti. Ajattelin aloittaa sen niin että ensimmäisen viikon ajan otan sitä joka toinen päivä, jotta elimistö alkaa sopuetumaan vaikuttavaan lääkeaineeseen pikku hiljaa. Vaikka niin ei varmaan saisi tehdä, mutta teen kuitenkin niin. Jos se vaikka hillitsisi niitä haittavaikutuksia, vaikka eihän sitä tiedä tuleeko niitä minulle ollenkaan. Se on niin yksilöllistä. 

Tommille en ole puhunut mitään siitä lääkityksen aloittamisesta. Ajattelin kuitenkin jossakin vaiheessa ottaa sen asian Tommin kanssa puheeksi. Olen kylläkn sanonut että depressiohoitajan kanssa puhuttiin jälleen lääkityksen aloittamisesta. Ja kerroin, että olin tutkinut asiaa netistä paljon. 

Viime viikolla töissä koin olevani epävarma ja koin etten osaa tehdä mitään. Minulla on huono ammatillinen itsetunto. Nämä tuntemukset ilmeisesti johuvat uupumuksestani mikä kolkuttelee oven takana. Yritän tehdä mahdollisimman paljon asioita sen eteen etten uupuisi uudestaa tai ainakaan niin pahasti kuin viime vuonna.  

On aika jännä että lokakuussa voin todella hyvin ja olin aikeissa lopettaa depressiohoitajalla käynnit, mutta sitten kuitenkin yhtäkkiä uuvuin uudelleen. Se on varmaan ollut jo kolkuttelemassa, mutta olen laittanut fyysiset oireeni sivuun.

Olen puhunut tämän viikonlopun aikana paljon Tommin kanssa uupumuksesta. Tommi on itsekkin ollut uupunut joten musta tuntuu helpolta puhua sille siitä kun se on itse kokenut saman. Tommi muutenkin kyselee multa että miten mä voin. Jos ei joka päivä niin ainakin joka toinen päivä. 

Olen ollut yhteydessä kavereihinikin. Niinan kanssa viestittelin viime viikolla muutaman viestin verran. Roosalla ja Jaanalle laitoin myös viestiä. 

On sanottu että kun uupuu kannattaa pitää yhteyttää kavereihin ja muihin läheisiin ettei jää yksin, joten ajattelin nyt tehdä niin. En ole muutenkaan nähnyt esim. Roosaa ja Janaa yli puoleen vuoteen. Että ois se hyvä nähdä ja vaihtaa kuulumisia, mutta viestikin on iso asia. 

Mulle tuli sellainen olo kun näin että Roosa oli nähnyt viestin mutta ei ollut vastannut siihen kolmeen tuntiin mitään, että en ole tärkeä. Vaikka eihän se varmaan niin ole. Mutta sellainen olo mulle tuli. En saisi heti alkaa ajattelemaan asioista negatiivisesti. 

Viikon ajan olen tehnyt rentoutusharjoituksen joka päivä lukuun ottamatta perjantaita kun olen tullut kotiin. Se avulla olen kokenut olevani virkeämpi illasta. Rentoutusharjoituksen on pitänyt kerää yli 20 minuuttia että olen kokenut siitä olevan apua. Viikonloppuisin en ole rentoutusharjoitusta tehnyt, vaikka se varmaan olisi hyväksi.Olen myös värittänyt useana iltana värityskirjaa. Otan siis kaikki keinot käyttöön uupumista vastaan. Toivoin vain ettei tilani tästä pahentuisi entisestään. 

Kesäksi olen jo hakenut muutamaan paikkaan kesätöihin. Olen niin päättänyt että en jatka lastenhoitolinjalla.Mutta eihän sitä tiedä jos jonkun ajan kuluttua olenkin hakemasssa lastenhoitajan töitä. Mutta nyt toukokuun jälkeen en tee lasntehoitajan töitä. Olen vaikka työttömänä jos en mitään löydä. Olen kylläkin sopinut jo sen näkövammaisen kanssa että menen kesällä pyöräilemään hänen kanssaan. Saanhan siinä liikuntaa mistä mulle maksetaan palkaa.

Mutta masenuslääkkeestä kerron sitten omia kokemuksiani kun ole käyttänyt lääkettä jonkin aikaa. Tai saa nähdä miten sitä sitten ylipäätään käytän. Etää muistanko ottaa sitä ylipäätänsä ollenkaan tämän ensimmäisen päivän jälkeen. 

Hyvää alkavaa viikkoa teille lukijoille!

sunnuntai, 12. tammikuu 2020

Uuvunkohan uudelleen

Olen taas alkanut kokeaan uupumisen oireita. Ne alkoivat jo marraskuussa 2019. Välissä mulla oli paljon parempi jakso ja nyt sitten alkoi uniongelmat. Iltaisin mua väsyttää mutta en saa unen päästä kiinni. Öisin herään ja valvon vaikka kuinka kauan. Nykyisin en katso kelloa herätessäni. Olen sen oppinut edellis vuodesta, että se ei kannata. 

Kävin depressioihoitajalla kahden kuukauden tauon jälkeen. Lokakuussa olin ajatellut että tämä on viimeinen kertani kun käyn siellä, mutta nyt olen taas ihan toista mieltä. Siitä on minulle apua kun olen alkanut jälleen uupua. Depressiohoitaja kehoitti minun alkaa syömään masennuslääkkeitä. Niitä mitä minulle viime vuonna määrättiin ja mitä en alkanut käyttämään. Depressiohoitaja sanoi että niiden avulla mun vointi ei menisi enään pahemmaksi, mutta en tiedä. Mua jotenkin hirvittää ajatuskin syömässä masennuslääkkeitä. Vaikka monet niitä käyttävät. Minun siskonikin on käyttäynyt. Joten ei kai niistä mitään haittaakaan olisi. Mutta siltikin minua pelottaa aloittaa lääkkeet, joten en ole ainakaan vielä niitä aloittanut. Enkä tiedä aloitanko ollenkaan. 

Mä en jotenkin käsitä miten yhtäkkiä aloin menemään huonoon kuntoon kun oloni oli välissä todella hyvä. Minulla oli virtaa iltaisinkin, mutta nyt minulla ei ole yhtään. Mua väsyttää ihan kamalasti ja otan kaikki asiat todella herkästi itseeni enkä pääse niistä kovin helposti yli. 

Oon nyt tehnyt viikon ajan melkein joka päivä kaksi kertaa rentoutusharjoituksen. Heti töiden jälkeen ja ennen nukkumaan menoa. Mutta mun sydän on sykkinyt ja ajatukset ovat leijailleet vauhdilla. En ole saanut kehoani rauhoittumaan. Olen ollut ylivireystilassa. 

Koen taas valtavasti vian tunteita samoin kuten viime vuonna. Mulla mun paha olo purkautuu ilmeiseti vihana ulos. Olen tehnyt sellaista polttoharjoitusta. Polttoharjoituksessa kuvittelen nuotion ja heitän sinne kaikki ne asiat mitkä minua vaivaavat. Sen harjoituksen aikana koen kehollisia reaktioita. Tunnen kuinka kehoni jännittyy harjoituksen alussa ja harjoituksen lopppu puolella kehoni jännitys alkaa laueta. Koen sen jälkeen rentoutunutta oloa vähän aikaa. Siitä on ollut hetkellistä apua. 

Mietin jopa saurausloman hakemista, mutta ajatus siitä pelottaa minua myös. Heti kysytään oliko lääkkeitä apua ja miksi en ole käyttänyt lääkkeitä kun sen sanon. Mua pelottaa myöntää että olekkaan niin vahva kuin ajattelen. Vaikka eihän se häpeän asia ole jos tarvitsen apua muilta. Jokainen ihminen tarvitsee toista ihmistä pysyäkseen pystyssä ja apua muilta. Mä en oo mikään poikkeus, mutta ajatus häpeästä on jotenkin iskostunut mun päähäni. 

Olen miettinyt uuden harrastuksen aloittamista uinnini lisäksi, mutta olen iltaisin niin poikki että en jaksa. OStin itselleni värityskirjan että voisin iltaisin sitä koittaa värittää. Väriterapiasta minulle puhuttiin viime vuonna että sitä kannattaisi kokeilla joten ajattelin kokeilla nyt sitä. 

Miten te olette estäneet uupumuksenne? Olisiko teillä antaa minulle vinkkejä? 

Vaikka tiedän että jokaisella uupuminen on erilaiinen ja erilaiset tavat toimivat hoitokeinoina, mutta haluaisin vinkkejä. Tuntuu että omat keinot ovat käytettynä. 

 

perjantai, 10. tammikuu 2020

Kaksi huonoa työpäivää

Sekavaa tekstiä tunteen purkauksena. Ja täysin tunteen vallassa kirjoitettuna. 

Oon kertonut tästä perheestä aikaisemminkin täällä, mutta en muista milllä nimellä joten olkoon tämän lapsen nimi nyt Heidi. ( Yksi minun yleisimmistä tyttöjen nimistä.)

Heidi tuli äitinsä kanssa hoitoon klo 6.30. Heidin veli Iiro oli sairaana joten Heidikään ei olisi saanut tulla hoitoon klo 6.30. Terve lapsi saa tulla hoitoon klo 8-16 jos perheessä ei ole vatsatautia. No siinä kun Heidi äitinsä kanssa tuli niin sanoin että Iirohan on sairaana joten Heidikään ei saisi tulla vielä tähän aikaan hoitoon. Heidin äiti sanoi että se on menossa töihin ja Iiro jää isänsä kanssa kotiin. No ne tuli sisälle ja mää sitten vielä siitä asiasta aloin puhumaan sille äidille. Ymmärsin äidin puheestä että se ois sopinut sen asian jonkun toisen hoitajan kanssa eilen ja rupesin sitä varmistamaan että ootko sopinut tän hoitoon tulon sitten toisen hoitajan kanssa eilen. Tää äit rupes puhumaan sitten ihan muusta.

Se sanoi että "Iiro on vaikea hoidettava ja Sami (Isä) lähtee töihin klo yksitoista ja sen sisko tulee hoitamaan sitä. Samin pitää odottaa että sen sisko tulee koulusta. Mut on juuri ylennetty työnjohtajaksi joten en pysty olemaan poissa töistä ja oon toivonut täältä joustoa siinä asiassa ja tää on vaan poikkeustapaus."

Mää huomasin että se valhetelee mulle. Oon joskus aikaisemminkin huomannut sen valehtelevan mulle. 

Mää sitten kirjoitin siitä asiasta meidän viesti vihkoon ja Anniinan kanssa ppuhuin siitä. Anniina aikoi puhua siitä Heidin äidin kanssa. No Anniina oli sitten vissiin puhunut sen kanssa iltapäivällä. Anniina oli laittanut viestivihkoon siitä mulle viestiä että Heidin äiti oli pahoittanut mielensä kun oli sanonut siitä tökeröön sävyyn. Ihmettelin asiaa koska en ollut niin sanonut.  Mää arvasin että se ottaa nokkiinsa siitä kun sanoin, mutta en ois arvannu että se rupeaa väittämään että oisin sanonut siitä tökeröön sävyyn. Voi vittu sitä lehmää. ( anteeksi kiroiluni, mutta tässä kohtaa sen tuntuu hyvältä.) 

No seuraavana aamuna kun ne tuli hoitoon pahoittelin Heidin äidille sitä että olin sanonut tökeröön sävyyn eilen siitä että hoitoon saa tulla vain 8- 16 välillä jos sisarus on sairaana. No Heidin äitihän rupes huutamaan mulle että ku parhaansa yrittää muutenkin niin sitten pitää ruveta haukkumaan. Mää vaan kuuntelin hiljaa ja pahoittelin. Enhän mä muuta siinä tilanteessa oikein voinutkaan tehdä. No Heidiltä kuulin sitten että niiden isä oli nukkunut sohvalla, että oiskohan se Heidin äiti purkanut muhun vaan sen muuta pahaa oloaan. Luulen että niillä on ollut kotona riitaa sen piti päästä sen takia mulle huutamaan. 

Mut mun koko työpäivä oli ihan kurja. Mä en ymmärrä miten tommonen asia saa kaiken ihna paskaks, vaikka tiesin että mää en ollut tehnyt mitään väärää edellisenä päivänä. Mää puhuin siitä asiata meidän avustajan kanssa, mutta en sanonut että Heidin äiti huusi mulle aamulla. Se avustaja sanoi että se ois ottanu nokkiinsa siitä vaikka kuka siitä ois sille sanonu. Mut mä itkin sitten koko illan sitä asiaa. En meinannu päästä mun pahasta olosta yli millään. 

keskiviikko, 1. tammikuu 2020

Villasukan parsiminen

Mun piti parsia mun villasukkaa ihan ensimmäistä kertaa elämässä. Mun mummu on joka joulu ja syntypäväivä kutonut lahjaksi villasukat. Nämä sukat sain muistaakseni toissa jouluna. Koskaan aikaisemmin mun ei oo tarvinnu parsia villasukkia, mutta nyt sitten oli tullut reikä toisen sukan varteen. 

Villasukkaa parsiessa mulla tuli mieleen muistoja mummusta. Mummu kuoli lokakuussa 78 vuotiaana kotonaan. Mummu sairasti syöpää vuoden ajan. Viime kesänä heinäkuussa mummulle tuli keuhkoveritulppa. Ajattelin silloin kun tieto siitä tuli että mummu ei enään selviä, mutta mummu selvisi siitä ja pääsi takaisin kotiin. Mutta veritulppa jätti mummuun jäljen. Mummu ei enään ollut entinen itsensä. Mummu oli paljon huonokuntoisempi. Mummu pystyi kävelemään rollaattorilla ja lyhyitä matkoja ilman rollaattori. Mutta mummu oli todella väsynyt aina kun kävin siellä. 

Ennen kuolemaansa mummu virkistyi ja alkoi hoitamaan kaikenlaisia asioita kuten äidin 50 vuotis syntymäpäiville lahjaa ja joululahjoja kaikille sukulaisille.  Yksi lauantai lokakuussa äiti sitten soitti mulle. Mulla oli sinä lauantaina ollut tarkoitus mennä käymään mummulla ja viemään sille lahja raha äitin lahjaa varten. No äiti kertoi siinä puhelussa että mummu oli koullut todennäköisesti torstai-iltana. Mun täti oli löytänyt sen perjantaina vessan lattialta kuolleena. 

Se tuntui kamalalta tiedolta. En antanut itsellenii oikein alkaa heti suremaan vaan rupesin tekemään kaikkea muuta. Illan aikana sitten annoin itselleni luvan surra. Surin pieniä hetkiä kerrallaan usean päivän ajan. Mulla tulee usein paljon muistoja mieleen mummusta. Mummu oli aina joulu ihminen joten joulun aikaan muistoja tuli useita. Kävin esimerkiksi monena jouluna laittamassa mummulle joulua mummun kanssa samalla kun puistelin matot siellä. 

Joulun aikaan oli outoa kun sain joululahjoja mummulta. Äiti ne oli tosin paketoinut, mutta sisällä olevissa tavaroissa luki mummun käsialalla mun nimi. Se oli musta tosi outoa. Mutta samalla tuli hyvä olo. Sellainen olo että olin ollut tärkeä mummulle. Niin kuin mummukin oli ollut tärkeä mulle. Tommin sairastaessa alku vuonna mummu kyseli usein miten Tommi jakselee ja voi. Siltä sai tukea silloin. 

Hautajaiset olivat marraskuussa. Pieni tilaisuus johon oli kutsuttu vain perhepiiri ja läheisimmät ystävät tulivat sinaustilaisuuteen, mutta muistotilasuus pidettiin vain perhepiirissä. Päivä ennen hautajaisia pelkäsin ihan kamalasti sinne menemistä. Pelkäsin että romahdan. Ajattelin että en jaksa.  

Pelkäsin turhaan. Jaksoin hyvin siunaustilaisuuden ja muistotilaisuuden. Surin ja annoin surun tulla. Tommi oli hyvin mun tukena siellä. Se oli mun vieressä ja välillä se aina katsoi mua. 

On vaikea ajatelle ja käsittää miten toinen ihminen vain katoaa niin ettei koskaan enään voi nähdä. Kuolema on vaikea asia ymmärtää. Onneksi on paljon muistoja ja kuvia mummusta että voi muistella. Muistot eivät onneksi koskaan katoa. 

keskiviikko, 18. joulukuu 2019

Palautekeskustelu

Maanantai koitti. Menin innolla töihin pitkästä aikaa. Mulla on ollut muutama huonmpi viikko takana ja nyt tänä maananataina tuntui siltä että on mukava mennä töihin. Koin olevani virkeä ja hyvän tuulinen. 

Päivä alkoi hyvin. Menin aikaiseen aamu vuoroon. Etsin aamu lasten kanssa kirjaston kirjoja ja leikin vähän aikaa parin lapsen kanssa. Laitoin aamupalaa ja söin itsekkin leivän. Lähdimme lasten kanssa joulukirkkoon. Kirkossa kaikki meni hyvin. Päiväkodilla ruokailu sujui kivasti. Myös nukkumaan meno sujui lähes täydellisesti. 

Kirkosta tullessa meidän toinen lastentarhaopettajista (Anniina) sanoi minulle ja Tarulle (Taru työnskentelee erityisavustajana ja toimii tällä hetkellä minun ryhmässäni apunani. Taru on tärkeä apu minulle.) että pidetään palaveri kello kaksitoista.

Ajattelin että palveri koskee jotakin tiettyä lasta, joka on mun ryhmässä. 

Palaveriin menin ihan hyvillä mielin. Mulla oli mielessäkin yhdestä lapsesta yksi asia josta olisin voinut puhua. Viime viikolla tapahui yksi asia, jonka takia tämä lapsi oli todennäköisesti pois hoidosta joten olisin siitä puhunut.  Tämä lapsi oli nimittäin lyönyt toista lasta ja siitä lapsen äidille puhuessani äiti näytti kauhistuneelta. Tämä perhe jättää lapsen kotiin aina jos on ollut jotakin hämminkiä hoitopäivän aikana. Tai jotain muuta esim. ei ole kunnolla syönyt. Mutta palveri ei ollutkaan yhtään sellainen kuin olit luullut. 

En muista miten se alkoi, mutta pikku hiljaa minulle alkoi valjeta että kyse on minun työskentelystä. Asioista missä minulla olis parannettavaa, ryhmänhallinta taidoissa ja tiimityöskentelyssä.

Tiedän että minulla on juuri noissa asioissa kehitettävää ja parannettavaa. Mutta se tuntuiu todella pahalta kuulla jonkun muun suusta. Koko keskustelu oli järjestetty sitä varten että mun työtaitoja arvioidaan ja työtapoja. 

Erityisenpahalta tuntui kun Taru kyseenalaisti mun työmotivaatiota. Ne asiat mitä se antoi esimerkiksi siinä keskustelussa oli tapahtunut edellisellä viikolla. Minun mielestäni työmotivaationi on kunnossa. En kai mä muuten niin paljon panostaisi lapsiin. Mutta Tarun mielestä siinä on parannettavaa.

Edelis viikon maanantaina töihin tullessani oli hämminkiä siitä mihin aikaa mun ois pitänyt tulla. Mun työaika oli 9.10-17.10. Mua odotettiin jo töihin klo 9. Mua ärsytti se. En kerennyt edes katsoa vihkoa (Mihin merkataan kaikki tärkeät asiat) taikka lapsilistaa. Meini suoraan eteiseen missä Taru odotti minua, minun ryhmän lasten kanssa. He olivat jo osittain pukeutuneet ulkovaatteisiin. Taru kysyi että tuleeko se Iida tänään hoitoon. Sanoin että en tiedä. En kerennyt katsoa lapsilistaa kun hoputettiin tänne .Sitten yksi lapsi kysyi että mitä pupuilla on tänään. (puput ovat minun pie ryhmäni nimi) Olin kuulemma vastannut että en yhtään tiiä. En yhtään tiiä. Sitä asiaa en muista, mutta todennäköisesti olen niin sanonut. 

 En ollut nukkunut öitä kunnolla enkä oikein jaksanut. En siis ollut täysin työkunnossa. Tiesin asian itsekkin, koska oli miettinyt sairauslomaa jo aikaisemmin, mutta en ollut käynyt hakemassa sitä, koska ajattelin että pääsen tästä jaloilleni ihan itse niillä ohjeilla ja keinoilla mitä olen viimeisen vuoden aikana depressiohoitajalta saanut. 

Keskusteluun tuli mukaan myös esimies. Esimies tuli ja meidän lastentarhanopettaja Anniina alkoi puhumaan mistä me oltiin keskusteltu.Musta tuntui ihan kamalalta kun esimieskin tuli siihen keskustelluun. Sen keskustelun aikana mulla tuli sellainen olo että en osaa mitään kun kuuntelin sitä keskustelua. 

"Aamupiirit sujuu nykyään ihan hyvin."

"Ryhmnähallinta ei toimi"

"Tiimityöskentelytaidot eivät ole kohdallaan. Työ on tiimityötä."

"Kohtaat yksittäisen lapsen hienosti, mutta se ei riitä. Koko ryhmä pitää pystyä hallitsemaan."

" Alku syksyyn nähden on tullut hieman kehitystä, mutta sitä tarvitaan lisää."

Vaikka tuossa oli kehujakin kohtaat yksittäisen lapsen hienosti, ei mun mieleen jäänyt muutakuin että olen täysin paska työntekijä enkä osaa yhtään mitään.

Esimies ehdotti että jos vaihtaisin avustajan tehtäviin vuorohoidon puolelle. Saisin tehdä päivätyötä. 

Mää sanoin että haluaisin jatkaa tässä samassa ryhmässä että voisin kehittyä. Se oli ihan ok, mutta muutosta mun toiminnassa pitäs tapahtua. 

Mää en oo tajunnu että mun työskentely ei oo kohdillaan. Olen aina ajatellut että osaani työni kohtalaisesti. Olen tiennyt kehityskohteeni ja asettanut niitä tiimisopimuksessa tavoitteeksi itselleni. (ryhmänohjaustaidot)  Mutta se ei vissiin riitä. Ainakin sellainen olo mulle tuli. 

Ilalla myös mietin sitä että kuka tämän jutun on laittanut liikeelle. Mää luulen että Taru on ollut asialla. Se on nyt koko syksyn ajan ollut juoruamassa asioista pomolle. Anniina on voinut olla myös toinen tai kaikki mun tiimin työntekijät. En tiiä. Kurjalta vaan tuntuu. Viime vuonnakin parista jutusta tuli tosi isoja asioita, vaikka ne ei oikeesti ollut sellasia. Mutta ne jutut vain paisui ja paisui. Niistä mä oon tainnu kirjoittaa tänne joskus aikaisemmin niin en nyt niitä tässä avaa enempää. Musta tääkin juttu sai ison mittakaavan. Mää ajattlin että siitä ois voitu puhua ilman sitä esimiestä, vaikka tiimissä. Mutta siitä tehtiin iso asia. Tokihan se on iso asia kun en osaa tehdä työtäni. En selvästikkään kelpaa alalle. Olenhan jo aikaisemminkin miettinyt alan vaihtoa. Mutta se on jäänyt miettimis asteelle.

MiIetin myös sitä miksi mulla jatkettiin sopimusta viime kevään vuodeksi eteenpäin jos mun työnjälki ei miellytä. Kyllähän ne muut tiesi jo silloin mun työnjäljen ja tyylin. Mua ihmetyttää se. 

Nyt mää oon kuitenkin päättänyt tai päätin oikeastaan jo syksyllä että en kysy jatkoa enään keväällä mun sopimukselle ja nyt näyttää että jos muuttaisin meiltäni niin ei mun sopimusta edes jatkettaisiin. 

  • Aina ihmisen hymyillessä ja etenkin nauraessa hän tuo elämään jotakin tärkeää

    Ujo ihminen on kuin sulkeutunut arkun kansi