sunnuntai, 21. heinäkuu 2019

Vauvakuumetta

 

 

 

Sekavaaa tekstiä 

Tommi puhui yksi ilta että sillä on vauvakuume. Mää menin ihan lukkoon siitä. En tiennyt mitään miten järkevästi olisn siitä puhunut, joten vedin sen pelleilyksi. Mulle iski kauhea pelon tunne siitä. Mää en halua lapsia ja se haluaa. Mää oon sille sanonu että joskus haluan, mutta viimeisen vuoden aikana mun mieli on muuttunut ja nyt tuntuu siltä että en koskaan nhalua lapsia. 

Mää sanoin Tommille että se voi hankkia lapset jonkun muun kanssa, että multa se ei niitä saa. Mun teki mieli itkeäkkin, mutta pidättelin itkuani ja puristelin sen sijaan sängyssä nyrkkejä yhteen. 

Tommi sanoi että sillä alkaa jo olla ikääkin, mutta ei se kovin vanha kuitenkaan oo. Vasta 28 vuotias. 

Me puhuttiin sitten seuraavana päivänä siitä asiasta. Otin sen puheeksi. Sanoin että mua vaivaa se asia kun sanoit että sulla on vauvakuume. Tommi vähän yllättyi että olin ottanut asian niin vakavissani. Mää itkin kun mää puhuin siitä. 

Tommi vaan lohdutti mua sillä että se ei oo nyt vielä ainakaan ajan kohtainen asia. Mää vielä otin sen uudestaan puheeksi kun me käytiin paistamassa makkaraa ku musta tuntui että Tommi ei kunnolla käsittänyt sitä oloa mikä mulla oli. Mua ahdisti ihan hirveästi. En tiennyt miten olisin ollut kun asia vaivasi minua koko ajan. Se pyöri mun mielessä enkä saanut sitä pois mun mielestä.

Se kysyi sitten että oonko mää miettinyt meidän suhteen tulevaisuutta. Mää sanoin että oon miettinyt eilen sitä. Sanoin että mää haluan että tää meidän juttu jatkuu tälläisenä. 

Tommi sanoi että sekin haluaa että tää meidän juttu jatkuu ja että se on nyt tärkeintä. Kuitenkin musta tuntui siltä että se vähän vähätteli sitä. Vaikka se sanoikin että tää on isoa asia mistä me puhutaan. Tulevaisuudessa me varmasti taas keskustellaan tästä asiasta. Mää kyllä taas sanoin Tommille että en halua lapsia ja että en ehkä kokaan haluakkaan. 

Se vaan sanoi että jospa tää vauvakuume menis ohi. 

Musta oli hirveän vaikea puhua tuosta. Mää itkin koko ajan. Pelkään että tää tulee vaikkuttamaan meidän suhteeseen. Puhuin sille siitä että onko oiken se että jos mää en halua lasta ja se haluaa, mutta me ollaan yhdessä että määhän siinä estän sen toiveet tulevaisuudessa tulemasta isäksi jos mää en muuta mieltä.  Siihen se ei oikein sanonut mitään.

Toisinaan mulla on ollut sellainen tunne tämän kesän aikana ettei meidän suhde toimi tai pitäs erota, mutta ne ero ajatukset on tullu sellaisissa tilanteissa missä on ollut tosi vaikeita tunteita käsiteltävänä. Mutta kuitenkin mää haluan meidän suhteen jatkuvan. 

Aika ison pommin se kyllä mulle pudotti. Tässä on mulla paljon sulateltavaa ja mietittävää. Kaikki päätökset vaikuttaa meidän suhteeseen ja sen tulevaisuuteen.

lauantai, 13. heinäkuu 2019

Virheitä työpaikalla

Mää oon muistaakseni kertonut sellaisessä tekstissä kun syntymäpäivät mökillä yhdestä Tommin kaverista Tepposta. No siellä päiväkodissa on yksi lapsi kuin Heidi. Sen Heidin äiti on tän Tepon sisko.  Mää oon vieläpä sen omahoitaja. Se on ollut hirveän helppo perhe. Sen kanssa ei oo ollu mitään ongelmia. Asiat ovat sujuneet mutkittomasti. 

Toukokuussa tää Heidi tuli äitinsä kassan. Hoitopaikalle. Mää olin saanut tiedon siitä että ne ei oo varannu hoitopäivä enään kesän ajalle. Aamulla luikin lapsi listasta että hoitoa ei ole. Mutta läsnä ohjelmassa sitä ei olti merkitty poissaolona. Siinä ohjelmassa on muutenkin aina välillä ollut vikaa joten merkkasin siihen itse sen poissaoloksi. No sitten se Heidi tuli äitinsä kanssa hoitopaikalle. Riikka meidän vastaava lastentarhaopettaja pyysi mua menemään puhumaan Heidin äidille siitä että ne ei oo varannu hoitoa. 

No sanoin sille äidille että " Te että oo varannu hoitoa enään kesänajalla."

" Kyllä me ollaan varattu hoitoa teitoedun kautta ja olen ilmoittanut siihen kesälomalappuunkin kesäkuun hoitopäivät. ", Heidin äiti sanoi.

" No se ei jostain syystä meillä tuolla näy, mutta mää laitan sen sinne näkyviin."

" Saako Heidikuitenkin tulla tänään hoitoon?"

" saa tulla."

No Heidi tulil sitten hoitoon. Riikka sanoi kun sanoin että se äiti sanoi että ne on varannut hoitoa että joo niin tietoedussa näkyykin. Mua vähän tympäs se mutta en sillä hetkellä ajatellut sitä enempää.

No jonkun ajan kuluttua tuli puhelimeen viesti, missä oli kuva siitä kuinka se oli varannut tietoedusta hoitoa.  Mun työkaveri Riina vastasi siihen viestiin jotenkin näin: " Asia kunnossa. Pahoittelut meidän moka."

Me mentiin Riinan kanssa sitten liikuntasaliin. Enkä vielä silloinkaa miettinyt asiaa niin. No jonkun ajan päästä Kerttu meidän esimies tuli sinne ja meni juttelemaan Riinan kanssa. Kerttu sanoi että Heidin äiti oli soittanut sanonut että aamulla sille oli sanonuttu että Heidillä ei ole enään hoitopaikaa. Riina sanoi että Johanna oli aamussa puhunut sen äidin kanssa niin kuin asia olikin. Kerttu sanoi sille vielä että Heidi ei tule enään kesän aikana hoitoon tämän asian takia.  

Sen jälkeen Riina tuli puhumaan mulle siitä mitä Kerttu sanoi sille. Mää sanoin etten kyllä sanonu sille että sillä ei oo enään hoitopaikka. Riina sanoi vain että juttu on muuttunut matkan varrella. Mut asia on nyt kunnossa. 

Mää oisin toivonu että Kerttu ois puhunu siitä asiasta mun kanssa kun se asia kuitenkin tapahtui mun virheestä. Mun ois pitänyt tarkistaa se hoitoaika varaus siitä kesäajan hoitoaika lapusta. Mää mietin sitä asiaa koko päivän ja kotona itkinkin sitä kun olin yksin kotona. Tommillekkin kerroin jotakin siitä. Se sanoi että olin toiminut ihan oikein. Ja että virheitä sattuu. Mutta silti syytin siitä itseäni.

Muutenkin on ollut sellaisia tilanteita että Kerttu on mennyt puhumaan Riinalla jostakin tärkeistä asioista. Mää oon kokonut että mää en kuulu oikein siihen työyhteisöön. Musta tuntuu ulkopuoliselta. 

Ens vuonna mää oon ajatelllut että en ota töitä niin vakavasti. Teen kaikki, mutta en ajattele niitä niin. Voi kuitenkin olla ja on aika todennäköistä että tuo ei tuu onnisttuun. Otan kaikki työ jutut niin vakavasti. 

Muutenkin ens kauden jälkeen oon alkanu miettimään että jos en enään tekiksikään lastenhoitajan töitä  että lähtisin opiskelemaan jotakin aivan muuta. En vain tiedä mitä. Ammatinvalinta testeistäkään ei ole ollut mitään hyötyä. Mua ei oikein kiinnosta mikään ammattia.  Ois kiva ehdä jotakin kevyttä hommaa. Sellaista missä ei ois paljon vastuuta.  

 

perjantai, 12. heinäkuu 2019

Pari tuntia näkövammaisella

8.7.2019 olin pari tuntia näkövammaisella avustamassa. Toimin siis siellä henkilökohtaisena avustajana. Aloitin siellä vuonna 2017 ja sopimusta on jatkettu. Viimeisin kerta kun sitä jatkettiin oli 9.2.2019 ja siitähän kirjoitin sillloin aikaisemminkin. Kun se aikaisemmin lupasi minulle viikonloppu tunnit ja sitten kun menin sinne niin sanoi vain että tehdään sulle sellainen sopimus että vain sijaisuuksia. 

No välillä on siellä on ollut mukavia päiviä nyt kesän aikana. Sellaisia joista olen voinut nauttia ja iloita. Mutta on ollut myös sellaisia huonoja päiviä. Tästäkin päivästä olen koittanut miettiä hyviä asioita, mutta mitään ei tule mieleen. Se oli jo sinne mentäessä pahalla tuulella. Ensimmäisenä keskusteltiin siitä että voiko ruuan jättää uuniin siksi aikaa kun käymme pyöräilemässä. Sanoin että voi, mutta itse en uskaltaisi jättää sitä. Haluatko että ruoka jätetään uuniin vai otettaan pois.  Hän tiuskaisi että no ota pois.  Musta se tuntui jo kurjalta. Ja sen jälkeen koko aika siellä oli kurjaa, ne pari tuntia jotka siellä olin.  Pyörälenkillä puhulimme väkinnäisesti joistakin ihan arkisista asioista. Paluu hänen asunnolleensa oli tympeää. Sisällä hän taas läksytti mulle siitä kuinka en eilen ollut sanonut että hänellä on keittiössä verhot kiinni. Mää en olllut hoksannut että se pitäisi sanoa. Eilenhän kävin vain pikaisesti sisällä kun lähdimme heti pyöräilemään ja muuta en siellä sitten tehnytkään. Pahoittelin sitä hänelle etten sanonut verhojen olleen kiinni. 

EIlen oli muuten mukava pyöräily kerta hänen kanssaan. Kaikki sujui mallikkaasti. Juttu luisti eikä matka tuntunut yhtään rasittavalta. Niin paljon ne päivät vaihtelevat. Hänen mielialansa vaikuttaa minuun nykyään helposti. Silloin kuin aloitin hänelleä vuonna 2017 en aina saanut hänen pahaa tuultaan vaikuttamaan minuun, vaikka toisinaan se tuntui kurjalta. Mutta nyt nykyään kaikkien olo tilat tarttuvat minuun. Se minun uupiminen on selväti jättänyt minuun jälkiä.

Kotimatkalla mietin sitä pitäisikö minun irtisanoutua sieltä. Mulla oli niin kurja fiilis siitä. Kotona sanoin Tommille että se oli pahalla päällä. Jotain hyötyä siitä oli koska me ie pyöräilty kovin pitkää lenkkiä.  Toisinaan ne pyörälenkit ovat olleet liian pitkiä ja voimilleni käyneitä. 

Tällä viikolla mulla on joka toinen päivä sovittuna avustamista. Saapa nähdä ovatko ne muutkin päivät yhtä kurjia kuin tämä päivä olii. 

Tänään aamulla mulla ja Tommilla oli tarkoitus mennä käymään isäni puolen mummulla. Soittelin aamulla mummulle ja se sanoi olensa savelassa ja että tulkaa sinne. Mutta me ei menty. Isäni asuua siellä joten en halunnut mennä sinne, koska en ole isäni kanssa väleissä. SIskoni Espoosta oli myös siellä käymässä. Hän on vain tämän päivän siellä. Joten en näy sitäkään koko kesänä. Ne käy nykyään sellaisilla pika visiiteillä niin ei kerkeä nähä. Vaikka en mää niin paljoa mun siskon kanssa pidä yhteyttä. Yhteyden pito tällä hetkellä on vaan mun aloitteesta lähtevää. Muutama vuosi taaksepäin sekin laittoi mulle välillä viestiä, mutta nyt asiat ovat muuttuneet. SIllä on niin erilainen elämä siellä. Mutta jospa ne asiat taas muutuisivat ja me pidettäis taas enemmän yhteyttä. 

No illalla me kuitenkin aiotaan mennä käymään äidin puolen mummulla. Sillä on se syöpäp ja se kuulosti puhelimessa iaka väsyneeltä että me vaan piipahdetaan siellä. Mummu luultavasti kohta kuolee siihen syöpään, kun se syöpä ei vaan lähde paranemaan vaikka hoitaja on annettu ja yli puoli vuotta. 

Eilen illalla me käytiin Tommin kanssa kalassa ja se oli myös yksi päivän kohokohdista. Jännä miten tuollaiset pienet asiat ovat todella mukavia..

maanantai, 8. heinäkuu 2019

Paluu arkeen ja vaikeuksista selviämistä takaiskujen kanssa

Palasin takaisin töihin kolmen ja puolen viikon sairausloman jälkeen 13.3. Tommi oli joutunut edellisenä päivänä Ouluun leikkaukseen. Se leikkaus alue oli tulehtunut ja se piti avata. Mua pelotti. Mutta kuitenkin osasin ajatella että me ollaan selvitty kerran aikaisemminkin leikkauksesta ja Tommi oli nyt kuitenkin paljon lähempänä. Vain reilu sadan kilometrin päässä kotoa. 

Töissä mulla oli aamu vuoro. Mua jännitti palata takaisin töihin. Tiesin että ensimmäiset lapset jotka aamulla tulevat ovat sisarukset Emma 4 vuotta ja Leino 2 vuotta. Tän Emman kanssa mulla on ollut vaikeuksia. Ennen mun sairauslomaa tän Emman oli vaikea jäädä mun kanssa aamullaYhtenänä aamuna se sanoikin mulle kun kyselin että onko jokin hätänä kun et halua jäädä aamuisin mun kanssa tänne,  että se ei pidä musta. Musta se tuntui silloin tympeältä ja joka aamu vuoro mietin sitä miten sen kanssa toimisin.  Se oli mulle tosi rankaa aikaa muutenkin.  Annoin sille toisinaan todella paljon huomiota, mutta kun en joku aamu voinutkaan koko aikaa olla sen kanssa niin se mökötti mulle siitä. Ne aamut oli silloin tosi raskaita. 

No tänä ensimmäisenä aamuna kun palasin takaisin töihin kaikki meni hyvin. Ne lapset olivat yllättyneitä kun olin siellä aamulla vastassa. Musta tuntui hyvältä. Tuntui kuin olisin ollut odotettu. Yksi lapsi oli kuulemma sanonut että mulle pitäs tehdä kortti kun tuun takaisin. Tää lapsi oli tosi haastava, enkä ois uskonu että se ois sanonu noin.  No ensimmäinen päivä meni ihan hyvin. Oli aika poikki mutta kuitenkin jollakin tapaa paremmassa kunnossa kuin ennen sairauslomaani. 

Kotona olin viikon verran yksin kun Tommi oli sairaalassa. Me soiteltiin päivittäin ja laitettiin viestiä. Kävin edelleen säännöllisesti depressiohoitajalla. 

Huhtikuun aikana aloin ensimmäisiä kertoja pitkään aikaan kokemaan hyvän olon tunnetta. Osasin nauttia niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kevään äänistä ja tuoksusta. Takerruin siihen kovasti kiinni ja yritin kaikin mahdollisin keinoin pitää siitä tunteesta kiinni. 

No mulla tuli vähän takapakkia.  On ollut välillä huonoja päiviä ja useampia peräkkäin, mutta olen kuitenkin osannut iloita joistakin ihan pikku jutuista kuten yhdessä auton korjaamisesta Tommin kanssa. 

 

Tommin jalassa on edelleen haava ja nyt on heinäkuu menossa. Siinä on syvä onkalo,  jota on hoidettu. Mutta huonoilla tuloksilla. Siinä on ollut useita tulehduksia ja takapakkeja. Ne on väsyttänyt mua ja Tommiakin. 

Elokuussa sillä on uusi leikkaus aika Helsingiin sille tehdään kieleke leikkaus siihen kohti. Kun se aika tuli mulle tuli mieleen kaikki ne muistot siitä helmikuisesta ajasta. Sitä vaikeaa aikaa en haluaisi kokea enään uudestaan. Depressiohoitaja on sanonut että nyt mulla on keinoja kohdata se. Sain paljon voimaa tekemällä rentoutusharjoituksia. Mun pitää alkaa tekemään niitä sitten uudestaan kun palaan takaisn töihin. 

Niin mulla on nyt sopimus katkolla kesän ajan ja heinäkuun lopussa palaan takaisin ja oon koko tulevan kauden. Mua pelottaa että tulevastakin vuodesta tulee rankka. Mutta ei sitä kannata murehtia etukäteen. 

Niitä depressiohoitajalla käyntejä on vähennetty ja kohta ne varmaan lopetetaan. Mun pitää alkaa koittamaan löytämään itselleni hyviä keinoja selviytyä arjen vaikeista asioista ja näistä takapakeista mitä mulla on nyt tullut.

Ne takapakit ovat olleet sellaisia että olen ajatellut ikäviä asioita ja ollut alakuloinen. Ne on tosiaan kestäneet muutamisen päivää aina kerrallaan ja sitten on ollut taas jokunen hyvä päivä välissä. 

Nyt kesän ajan mää oon ollut avustajana sille näkövammaiselle. Mää oon vaan käyny sen kanssa pyöräilemässä. Se on sanonutkin että jos me vaan pyöräillään.  Musta se on tuntunut kurjalta. Olen ajatellut että enkö tosiaan kelpaa mihinkään muuhun kuin pyöräilemiseen sen kanssa. Se on perunut sovittuja tunteja. Niistä mää oon osannut nauttia. Siitä työstä on tullut mulle pakkopullaa. Vähän niinkuin koen sen lasten kanssa työskentelynkin. Mää en osaa nauttia siitä niinkuin joskus ennen. Koen vaan etten kelpaa muuhun kuin pyöräilemiseen sen kanssa. Yhtenä päivänä kun oltiin pyöräilemssä ja me puhuttiin tulevaisuuden haaveista niin kerroin että mulla ois haaveena käydä vähän aikaa asumassa jollakin toisella paikkakunnalla. Niin se vaan sanoi " miten mulle sitten käy. Sinä ja Sonja ootte mun vaki... pyöräilijöitä." Sonja on sen fysioterapeutti. Mää en siihen vastannut oikein mitään.  

Tommin kanssa me ollaan suunniteltu reissua Särkisaloon, mutta se reissu saattaa jäädä tekemättä kun se Tommin jalka ei oo parantunu. Se on raskas reissu enkä määkään uskalla koko matkaa autolla ajaa. Niin mää luulen että se saattaa peruuntua. Se jalka on taas nimittäin ollut tulehtuneena eikä välttämättä ehdi parantua ennen sitä kuin palaan takaisin töihin.

lauantai, 6. heinäkuu 2019

Kotiutuminen sairaalasta

Odotettu päivä koitti. Tommi laittoi viestiä että se kotiutetaan tänään. Olin ihan innoissani  siitä. Samalla pelkäsin tulevaa. Kuinka vaikeaa ja raskasta on kun jalka ei toimi. 

Koko päivän ajan odotin Tommita. Tommi tuli ilta junalla veljensä kanssa, joten minulla oli aikaa tehdä jotakin muutakin. Menin käymään äitini puolen mummulla. Käväsin siellä. Mummullakin on munasarja syöpä joka on levinnyt laajalti, joten syövästä sielläkin sai puhua.

Olisin toki voinut mennä kotiinkin, mutta olen sairauslomalla kaksi viikkoa enkä ole äidilleni puhunut siitä mitään. En vain halua että äitini kuulee sairastamisestani ja loppuun palamisestani.

Tommi tuli. Menin alaovelle vastaan. Tommi käveli kepeillä ja sitä piti avustaa riisuitumisessa ja vähän kaikessa muussakin. Olin raivoissani. Sisälläni kiehui iso kasa vihaa. En osannut hallita omaa suuttamistani ja mökötin Tommille.

Ajattelin että tulevasta tulee kovin vaikeaa kun Tommia pitää auttaa vähän joka asiassa. Tuntui siltä että en itse jaksa.

Illalla nukkumaan mennessä olin edelleen raivoissani. En puhunut Tommille oikein mitään. Minua itketti, mutta pidättelin itkuani. Puristelin sängyssä nyrkkejä yhteen hillitäkseni vihan tunnetta. Tommi puhui jotakin ja vastasin aina muutamalla sanalla kiukkuisesti.

yhtäkkiä Tommi otti kädestäni kiinni ja alkoi itkeä.

" Älä ole mulle vihainen. Ootko sä mulla vihainen. Mua pelotti että mää kuolen. Mää pelkäsin että se oli mun viimeinen kerta kun lähdin täältä enkä tuu enään takaisin. "

Muakin alkoi itkettämään. Kaikki se turhautuminen, pelko ja viha purkautui ulos meiltä molemmilta. En ollut tiennyt että Tommi oli ajatellut noin. Minä olin itse laittanut ne ajatukset itseltäni sivuun enkä ollut ajatellu niin, vaikka se oli käynyt välillä mielessäni että mitä jos tommi ei selviäkkään.

Olo helpottui kun saimme puhuttua tunne kuohusta. Tuntui paljon kevyemmältä.

Kotiin paluun paras asia oli se että sai tunteet purettua luotettavassa seurassa. Vaikka päivä olikin muuten ollut ihan perseestä.

  • Aina ihmisen hymyillessä ja etenkin nauraessa hän tuo elämään jotakin tärkeää

    Ujo ihminen on kuin sulkeutunut arkun kansi