Tällä hetkellä meillä töissä korona virus vaikuttaa aika paljon. Meillä on suurin osa lapsista jäänyt kotiin. Hoitajia on lomautettuna. Olen itse töissä toisen opettajan kanssa sekä avustaja tuli tällä viikolla takaisin töihin. Lapsia on 4-10. Että pitäisi olla helppoa. 

Olen tykännyt tästä ajasta olla töissä vain tämän toisen opettajan kanssa. Tuntuu että olen saanut enemmän vastuuta. Olen saanut osallistua toiminnan suunnitteluunkin. Olen saanut yksin vetää tuokioita ja ne ovat onnistuneet hienosta. Olen jopa saanut lapset keskittymäänkin hyvin. Siitä olen ylpeä.

Mutta olen kuitenkin pelännyt että teen virheitä, sekä yhden lapsen hoitoon paluuta. Tällä lapsella on tunne elämässä haasteita. En osaa käsitellä häntä, joten olen automaattisesti pelännyt hänen palaamistaan hoitoon. Onneksi hän on kuitenkin jo pari kertaa lykännyt hoitoon palaamistaan vanhempien työkuvioiden takia. Olen ollut tästä hirveän tyytyväinen. 

Tämä edellä oleva ajatus kertoo siitä että minulla ei ole ammatillinen itsetunto kohdillaan sekä myös negattiivisesta ajattelu tavastani. On ihan okei pelätä, mutta kaikesta voi oppia. Sen kun saisin iskostettua päähäni. 

Minulle on tullut sellainen olo että olen lähentynyt tämän opettajan kanssa. Tuntuu kuin olisin saanut jonkinlaista luottamussuhdetta syntymään. Tosin tämä tunne voi olla vain yksipuolinenkin. Nimittäin juuri tästä opettajasta olen puhunut aikaisemmassa tekstissäni kehityskeskustelussa. Kaikkein tärkeintä on ollut kuitenkin se että minusta itsestäni on tuntunut hyvältä työskennellä hänen kanssaan nyt, toivon myös että hänellä on samanlainen tunne.

Kun avustaja palasi taksin töihin tällä viikolla kolmen viikon lomautuksen jälkeen, minusta alkoi tuntua tympeältä. En tiedä tarkalleen vielä mistä tämä johtuu. Olen pohtinut asiaa, mutta yhtä selkeää vastausta en osaa sanoa edes itselleni. Tämä avustaja on ollut minun työparinani lokakuusta tähän päivään asti. Hän oli mukana siinä keskustelussa pomon ja toisen opettajan kanssa joka minulla oli joulukuussa. Keskustelussa joka koski työskentelyäni. Avustaja on hirveän tarkka että jokainen asia tehdään tietyllä tavalla. Hän on koko ajan äänessä ja tekemässä jotain. Tulen ihan hyvin toimeen hänen kanssaan, mutta jotenkin minun oli paljon rennompi olla kun häntä ei ollut. 

Yhtenä aamuna koetin jutella hänen kanssaan eräästä lapsesta, joka on mun ryhmässä. Mutta mulle tuli sellainen olo että ei sitä kiinnosta tietää siitä. Joten päätin asian olla enkä puhunut siitä mitään enempää, vaikka asiaa minulla olis ollut. Onkohan tämäkin vain minun omaa kuvitelmaa omassa päässäni.

Palautin tänään kesäloma anomukseni esimiehen sijaiselle. Toivon lomaa toukokuun lopusta juuri ennen työsopimukseni päättymistä. Toivon tällä hetkellä että mun työt eivät jatkuisi samassa paikassa kesällä, mutta mun mieli on useita kertoja muuttunut tämän viimeisen vuoden aikana. Aina kun töissä on ollut mukavempi pätkä olen miettinyt sitä että kysyisin jatkoa, mutta vaikeimpina aikoina olen täysin toista mieltä. Suurimmaksi osaksi olen jälkimmäistä mieltä.

Kesälomasta on tullu hälinää tavalliseen tapaan kuin vime vuonnakin määräaikaisilla, kun ne pitäisi pitää toukokuun loppuun menessä jos haluaa lomaa pitää. Itse toivoin lomaa toukokuun loppuun ja esimies on sen suullisesti hyväksynytkin. Työkavereilleni sanoin että minun pitää pitää lomani toukokuussa. Olen yrittänyt tästä asiasta olla puhumatta työkavereilleni, jotta he eivät arvaisi minun suunnitelmaani. Olen sanonut että onhan se hyvä, että jossakin vaiheessa saa pitää lomaa jos työt jatkuu. Yksi työkavereistani toiselle osastolla puhui että esimies oli uhkaillut häntä sillä että työt eivät jatku jos hän aikoo pitää yhden kuukauden kesällä omaa lomaa. En vastannut hänelle siihen oikein mitään. En tiedä mitä olisin siihen edes sanonutkaan. 

Yksi päivä kuulin kuinka avustaja ja opettaja puhuivat kahvihuoneessa, että jos mulla työsopimusta jatketaan se pitää johtajan ja niiden joiden kanssa työskentelen istua alas syksyllä ja puhua siitä miten tätä työtä tehdään. Minusta tuntui kurjalta. Ajattelin aluksi että menen sinne kahvihuoneeseen, mutta päätin kuitenkin olla menemättä. Enhän minä edes jatka töitä siellä jos mua ei kysytä. Onneksi mua ei ole kysytty. Tuntui siltä kuinka minua ei arvostettaisi ollenkaan. Tuntui myös siltä että toiset ajattelevat etten osaa mitään. Muutenkin aina joskus minulla on ollut sellainen olo että ajatellaan että en osaa ja pärjää. Jos olen jäänyt yksin lasten kanssa osastolle niin jonkun ajan päästä toiselta osastolta on käyty katsomassa miten minulla on mennyt. Vaikka lapsia ei ole ollut kuin kuusi. Se on parempi etten kysy jatkoa ja menee pilaamaan omaa mainettani enempää kun olen jo kahvipöytä keskusteluissakin yleinen puheen aihe. Tuntuu vaan tympeältä. Vaikka olen koittanut tehdä parhaani. Olen todellakin yrittänyt. Mutta se ei näköjään riitä. Koen siitä syyllisyyden tunteita.

Olen huomannut että en ajattele enään jok asiasta kauhean negatiivisesti, mutta jos tulee vaikeampia aikoija (Kuten tämän tekstin kirjoituksen aikaan oli) tulee minun paljon helpommin ajateltua kaikesta negatiivisesti. Olen armoton silloin itseäni ja muita kohtaan. Olen koittanut opetella itsemyötätuntoa. Olen lukenut siitä netistä mielenterveysliiton sivuilta. Olen myös tehnyt harjoituksia siihen liittyen. Kun tarpeeksi kauan asiaa opettelen osaan varmastikkin jossain vaiheessa elämääni olla itsemyyötätuntoinen.