Ylä-asteella olin onneksi eri luokalla kiusaajieni kanssa. Ilonan olisi alun perin pitänyt tulla minun kanssa samalle luokalle, mutta hän olikin vaihtanut luokkaa. Onneksi, en olisi nimittäin halunnut hänen kanssaan samalle luokalle. Hän tuli rinnakkais luokalleni ja meidän luokkamme tekivät paljon yhteistyötä. Meidän luokillamme oli yhteinen mopo kastajais esitys. Sen harjoitukset sujuivat hyvin. Ei ollut mitään ongelmia. Sain omalta luokaltani seiskalla hyviä kavereita.  Kerroin heille siitä että minua oli kiusattu ala-asteella. He ymmärsivät minua tai ainakin siltä minusta tuntui. Ilonan kanssa olin samalla liikunta tunneilla. Niillä liikunta tunneilla Ilona kiusasi minua. Hän saattoi haukkua, laittaa pukuhuoneen oven lukkoon, niin että jäin sinne jumiin ja penkoa tavaroitani. Pelkäsin liikunta tunteja yli ikäni. Ne olivat tiistaisin iltapäivästä. Aina kun tiistai oli ohi, olin helpottunut. Joka viikon loppu odotin että tiistai menisi äkkiä ohi ja tiistaisin aina odotin, että liikunta tunnit alkaisivat. Mutta onneksi minulla oli kavereita omalla luokallani. He pitivät minun puoltani, vaikka se ei tosin auttanut. Mutta he tekivät kuitenkin parhaansa. Ei kaikki, mutta ne kolme tyttöä joihin siellä tutustuin kunnolla.  Mutta yksi heistäkin oli vähän sellainen inhottavat, mutta hänen kanssaan olen vieläkin kaveri. Häntä taisi haitata kun hän joutui minun takiani kiusatuksi. Tottakai se haittaa uskon sen. Kukatahansa pelkää kiusatuksi tulemista. Tämä tyttö saattoi sanoa joskus minulle ilkeästi, mutta en ottanut sitä itseeni, kun hän kuitenkin oli tukenani.

Yhtenä päivänä alku keväästä kaverini päättivät, että tästä kiusaamisesta kerrotaan kuraattorille. Me mentiin koko luokalla sinne ja kuraattorin huoneeseen tuli mukaan eräs toinenkin kavereideni kaveri, joka sitten alkoi puhua tapahtuneesta. Istui siellä kaikista pehmeimmällä tuolilla ihan hiljaa. Kuraattori otti asian heti hoitaakseen. Seuraavalla liikunta tunnilla kuraattori, opo ja liikunnan opettajani olivat siellä ja puhuivat asiasta, mutta Ilona olikin silloin pois. Eräs siltä toiselta luokalta pyysi anteeksi, mutta ei se auttanut. Kun Ilona taas seuraavalla kerralla oli koulussa, hän jatkoi entiseen malliinsa. Mutta silloin tiesin, ettei minun tarvinnut olla yksin. Tiesin että luokallani olevat tytöt pitäisivät minun puoliani, joten kestin loppu kevään sitä. Ja eihän sitä tapahtunut kuin liikunta tunneilla.

Kotitalouden tunneilla seitsemännellä luokalla olin toisessa ryhmässä kolmen muun meidän luokkaisemme kanssa. Siinä toisessa luokassa oli Eimi. Pelkäsin aina kuitenkin tuntien alkaessa, että Eimi alkaa kiusaamaan minua tai että joudun hänen kanssaan samaan pöytä ryhmään. Mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Eimi ei kiusannut minua, vaikka joskus hän saattoi katsoa vähän tympeästi. Yritin parhaani mukaan olla mahdollisimman huomaamaton. Huomaamaton siksi ettei Eimi vain keksisi mitään syytä alkaa kiusaamaan minua. Pelko kuitenkaan siitä kiusaamisesta ei hävinnyt. Joka ikinen kotitalouden tunti pelkäsin kiusatuksi tulemista.

Kahdeksannella luokalla tuli valinnaiset aineet. Eräässä valinnaisessa aineessa olin Ilonan kanssa samassa ryhmässä. Mutta vaihdoin sen pois. Ihan vain sen takia kun pelkäsin Ilonan alkavan taas kiusaamaan minua.  Keväällä oli kaksi ryhmää joilla oli yhtä aikaa liikuntaa. En ollut Ilonan kanssa samassa ryhmässä, mutta pukuhuoneella olimme monta kertaa yhtä aikaa. Aina siellä hän haukkui minua. Olin silloin yksin siellä. Minulla ei ollut ketään kaveria samassa ryhmässä. Eräs kerta kun tämä taas tapahtui aamulla pukuhuoneella. Ilona haukkui minua huoraksi. Ilonan luokalla oli yksi tyttö ja tämä sama tyttö oli samassa ryhmässä liikunta tunnillani. Tämä tyttö sanoi Ilonalle Ilona älä jaksa tuo ei tunnu kivalta. Ilona hiljeni hetkessä ja sen jälkeen Ilona ei enää kiusannut minua ylä-asteella. Minusta tuntui todella hyvältä kun se tyttö puolusti minua.  

Sitten alkoi ammattikoulu. Olin hakenut Lähihoitaja koulutukseen kaverini kanssa. Me molemmat pääsimme samaan kouluun ja vieläpä samaan ryhmäänkin. Se oli onnen potku. Koko koulussa ei ollut kuin yksi tuttu kaverini lisäksi. Ajattelin että voisin aloittaa uuden elämän. Kiusaamis-kokemukset kuitenkin pyörivät mielessäni. En saanut niitä pois sieltä. Olin sulkeutunut. Olin hiljainen ja arka. Herkkä. Koulussa en ollut kovinkaan sosiaalinen. Mutta enhän ollut sitä muussa elämässäkään. Ammattikoulussa oltiin kuitenkin paljon avarakatseisimpia hiljaisia ja ujoja kohtaan. Minua ei kiusattu siellä. Koulumatkat olivat asia erikseen.

Kuljin linja-autolla kotipaikkakunnaltani naapuri paikkakunnalle. Ilona oli päässyt opiskelemaan samalle paikkakunnalle kuin minä, mutta eri kouluun. Kun näin Ilonan ensimmäisen kerran linja-auto asemalla, sisälleni hiipi pelon tunne. Pelko kiusatuksi tulemisesta. Ilona ei koskaan sanonut minulle mitään, mutta hänen katseestaan huokui selvä viha. Hän katsoi minua murhanhimoisin silmin. Joskus kun menin ennen häntä istumaan autoon ja hän meni taakse istumaan, Ilona saattoi huitaista minua käsilaukullani. Se kävi kipeää. Mutta en välittänyt siitä tai sen katseesta. Kestin sitä kaksi vuotta. Aina kun tuli harjoittelun aika olin innoissani siitä, ettei minun tarvitsi nähdä Ilonaa muutamaan viikkoon. Valmistuin lähihoitaja koulusta lasten ja nuorten hoidon ja kasvatuksen koulutusohjelmasta keväällä 2014. Vaikkakin opintojeni aikana oli monen laista tunne myräkkään.

Ensimmäisen harjoitteluni aikana huomaisin jo olevani liian ujo tekemään tätä työtä. Olin kylläkin silloin vasta kuusitoista vuotias. Mutta kyllä sen jo silloin huomasi. Menin harjoittelun läpi, vaikka se välillä tuntuikin todella vaikealta. Otin itseeni todella helposti lasten ilkeät kommentit. Vaikka tiesin että lapset ovat pahoja suustaan. Se sattui siltikin. Lasten maailma on karu. Lapset ovat todella ilkeitä toisilleen. Lasten maailma on pelottava, joskus tuntui että se on pahempi kuin aikuisten maailma. Tosin aikuiset eivät välttämättä samalla tavalla kiusaa kuin lapset. Mutta kiusaavat ne aikuisetkin toisiaan.  

Koulussa kaverini kanssa sanoimme vuoron peräämme että lopetamme koulun kesken. Mutta me molemmat kävimme koulun loppuun asti. Harjoittelut olivat minulle todella vaikeita. Niissä se että piti olla koko ajan äänessä, tuotti minulle todella paljon hankaluuksia. En osallistunut tiimityöskentelyyn. En osannut sitä enkä osaa vieläkään. Monessa arviointi paperissa luki, kaipasin rohkeampaa otettu tiimityöskentelyyn. Mutta sitä siihen ei ole tullut. Joissakin saattoi lukea että rohkeutta on tullut paljon lisää jakson aikana.

Viimeisenä vuotena suuntaudun opinnoissa lapsiin ja nuoriin. Niissä harjoitteluissa tykkäsin olla. Kaikissa muissa paitsi niissä joissa oltiin jossakin koulussa. Se ei minulta sujunut. En osannut toimia sen ikäisten lasten kanssa. Niissä harjoitteluissa en niinkään pärjännytkään. Päiväkodissa työskentely oli mukavaa. Ainut miinus siinä oli vanhempien kohtaaminen. Se oli vaikeaa. Ja on vaikeaa edelleen.

Koulussa ryhmä työt olivat inhottavia. En osallistunut niihin juuri ollenkaan. Olin vain hiljaa ja kuuntelin kun toiset tekivät ne. Inhottavaa ja pelottavaa oli myös se kun kaverini oli poissa koulusta. Pelkäsin sitä kun jouduin olemaan yksin. Tauot istuin yksin eräässä keltaisella sohvalla luokkamme vieressä. Ruokailussa olin monesti yksin syömässä. Toisena lukuvuonna uskaltauduin kuitenkin syömään eräiden ryhmäläisten kanssa. Viimeisenä vuotena jos istuin yksin ruokalassa niin ryhmäläisiä tuli syömään kanssani.

Ammattikoulussakin jollain tavalla pelkäsin sitä, että joku heistä alkaa kiusaamaan minua.